30.7.2016

Wanted

Koskapa jo jokusen ajan päätään mukavasti nostellut startiitti ei näytä lannistumisen merkkejä, ajattelin hivenen muistutella itseäni. Kyllä, olen tylsä jarrumies. Että ennen kuin aloitan neuletakin ja paidan ja uuden huivin ja ties mitä, niin hoidetaanpa keskeneräisiä etiäpäin. Jooko?

Tämän ensimmäisen kanssa ei ole vaikeuksia. Se etenee ja vieläpä mukavasti. Mutta se hävitön kiilasikin jonon ohi ihan puskista eikä jättänyt muille mitään tilaa. Röyhkeä kaveri, mutta kerrassaan vastustamaton. Ja kohta valmis.


Sitten on tämä kesäkuun alussa Nancy Marchantin brioché-kurssin jälkeen aloitettu mohairhattara. Helppoa ja kivaa neulottavaa, mutta hohhoijaa, että olen etana neulomaan patenttia. Vaikka kuinka tikuttelen, tuntuu, että aina puuttuu se sama 20 senttiä. Semmoinen syö kuulkaas naista ajan mittaan.


En edes muista, kauanko tämä onneton pitsitakki on ollut puikoillani - useamman kuukauden kuitenkin. Yli puoli vuotta? Tässä on sama vika, kuin mohairhattarassakin: se on helppo, periaatteessa näppärä televisioneule, mutta kun on tylsää, niin on tylsää. Ja aina puuttuu se 20 senttiä. Takki on helmaa vaille valmis, olen vyötäröllä tulossa alas. Takista saattaa olla tulossa peräti nätti ja kiva ja kaikkea ihanaa ja se on ainoa syy, miksi yritän puristaa välillä kierroksen tai kaksi. Hampaat irvessä.


Kaikkihan muistavat vanhan sananlaskun Poissa silmistä, poissa mielistä? Nyt kun kaivoin keskeneräiseni silmieni eteen ja oikein kuvattavaksi, niin josko alkaisi tapahtua. Kaivauduin jopa niin syvälle, että löysin vasta puoli toista vuotta kesken olleet sukat (tai siis sukan, tuo on vasta se ensimmäinen) kaappini vihoviimeisestä nurkasta. Nämä tuskin valmistuvat koskaan, mutta pitäähän sitä ihmisellä joitakin haaveita olla. Ja ainakin on sukkaparka käynyt nyt ns. silmissä.


Niin, että jos saa pyytää. Se startiitti saisi pikkuisen odotella tai ainakin jäähtyä hetkiseksi. Ja jos jossakin lentelee ylimääräistä, ihan vanhakantaista, suomalaista sisua, niin täällä otetaan vastaan. Ainakin parin neuleen loppuunsaattamisen verran. Tattis.

23.7.2016

Reissuneule

Keksin noin viikkoa ennen Jyväskylän neulefestivaaleja, että joku neulehuivi voisi olla reissulla poikaa. Siis nimenomaan uusi ja valmiina ja kaulassa. Festareilla purjehti heinäkuun lämmöstä huolimatta vastaan mitä mielettömämpiä neulehuiveja, mutta ei minulla. Toki huivi Jyväskylässä mukana oli - keskeneräisenä reissukäsityönä, ja samassa virassa se toimi myös muutaman päivän Helsingin matkalla heti Jyväskylän jälkeen. Valmiiksi se tuli vasta eilen.


Malli: Exploration Station. Suunnittelija Stephen West. 
Langat: Madelinetosh Tosh DK, sävy Pink Clay. Madelinetosh Merino Light, sävy Winter Wheat, WalkCollectin Cosy Merino, sävy Cosmic Chaos sekä Hedgehog Fibres Skinny Singles, sävy Fools gold. Jokaisesta vyyhdistä jäi mukavat pallerot jäljelle, jopa WalkCollectionin merinosta, vaikka se ei ihan korkkaamaton ollutkaan.
Puikkoset kolme ja puoli.


Olen kerännyt pitkin kevättä lankoja Westknitsin Askews Me -huivia varten. Koska olen hidas neuloja ja patentin neulojana näemmä vielä hitaampi, muutin kuitenkin mieleni ja päätin neuloa vaihteeksi jotakin muuta. Arvoin kahden muun Stephenin mallin välillä ja päädyin sitten tähän nyt valmistuneeseen malliin nähtyäni Soilen upean ES:n livenä kaupungin raitilla. Rupesi tekemään niin sanotusti mieli. Olisin toivonut huiviini hivenen rätväkämpiä sävyjä, edes yhtä potkuisaa lankaa kaveriksi keltaiselle siililangalle, mutta eihän minulla tietenkään aloituksen tuskassa sellaisia ollut. Olin pitkään skeptinen kokonaisuuden suhteen, mutta ainakin näin hellepäivän valossa huivin sävyt toimivat minun silmääni kohtuu mallikkaasti. Talven kalpeilla kasvoilla juttu voi olla sitten jo ihan toinen.


Jos näyttää sille, että alimmassa kuvassa huivi leijuu kiven päällä, silmäsi eivät ole väärässä. Kuva on kallellaan; oikeasti huivi roikkuu kaiteella ja sen ja seinän välissä on oikeasti ilmaa.

Sitten toisen huivin kimppuun! Neulotuttaa mukavasti.

17.7.2016

Festareilla

Puoli viiden herätys, neljä tuntia Oulusta Jyväskylään neulefestivaaleille ja saman verran iltayöstä takaisin. Kuulostaa hullulta, mutta jos näiltä raukoilta rajoilta aikoo pikaisesti piipahtaa ihmisten ilmoilla, niin ei auta itku eikä valitus. Eikä se kannattakaan, sillä perillä riittää runsaasti lystiä ja upeita ihmisiä. Ja lankaa. Voi pojat, millaista lankaa!

Koko reissun pääkohteita osaltani oli ranskalaisen La Bien Aiméen koju, eikä se tuottanut pettymystä. Jostain syystä itsehillintäni venyi kojulla huippusuoritukseen ja matkaani tarttui vain kaksi vaivaista vyyhtiä Pariisin ihanuuksia. Jos ihan rehellisiä ollaan, olen harmitellut luonteeni lujuutta jo monesti näin jälkikäteen.


Kunnon bändärin tavoin osallistuin tietysti suosikkini keikalle. Stephen West veti festareilla useampiakin kursseja, niistä minulle ennestään käymätön rasti oli Color Play. Kivaa oli ja - mikä näissä Stephenin kursseissa on parasta - ideaa ja inspiraatiota tarttui hihaan vallan vimmatusti. Oikein kismittää, että kohta on taas hypättävä reissun päälle, koska NYT minulla on viimeinkin AJATUS siitä, mitä erinäisille outolangoilleni alkaa tapahtua. Kurssi pyöräytti myös to do -listani uusiksi. Stephen jaksaa roudata mukanaan kiitettävän määrän valmiita neuleita ja kurssilaisilla on mahdollisuus tutkia ja sovittaa niitä. Joidenkin luomusten nerous on paljastunut minulle vasta tätä kautta. Näin kävi myös tällä kertaa.


Festariseurani oli parasta A-luokkaa (kiitos Soile ja Sanna!) eikä kotiin tarvinnut yöllä hiipiä tyhjin käsin. Siitä alla todistusaineistoa. Jonkinlaisesta festarituliaisesta käynee myös katkeransuloinen havinto siitä, että minulla ihan oikeasti kaduttaa se, että pari tiettyä, minulle kovasti huudellutta, räimeän pinkkiä vyyhtiä jäivät ostamatta. Taitavat Stephenin kurssit tehdä vähitellen tehtävänsä, vaikka, noh, aika harmaavoittoinen tuo kotiutettu saalis kuitenkin vielä on.

Vielä kerran moi! kaikille heille, joiden kanssa morjestettiin, juteltiin ja oltiin nokakkain. Oli mukava nähdä!

1.7.2016

Minkä värinen on paloauto?

Eräänä päivänä asioidessani kylillä tajusin, että minulla oli ylläni pitkää mustaa lahjetta ja hihaa, kun taas muilla näytti riittävän heleitä värejä, kukkamekkoa sun muuta kesäistä liehuketta. Koin hetken olevani enemmän outo, kuin yleensä. Tuli kummallinen tarve saada huomiopunainen vaate.


Ystäväni ehätti jo siunailemaan minulle outoa värivalintaa, mutta älkää te peljästykö. Minulla on kuivumassa mustavalkoinen kangas sitä varten, että tekaisen heti perään tämmöisen toisen - mekko- tai puseromitassa. Ihan siis pitovaatteeksi. Tämän punaisen todellinen ongelma ei ole nimittäin väri, vaan kankaan laatu. Nappasin Eurokankaasta mukaani turhan sporttisen ja ohuen kankaan; tämän kanssa saa olla aika tarkkana alusvaatteita valitessa. Kangas myötäilee häpeilemättömästi jokaista niemeä, notkelmaa ja pikkuhousun rajaa eikä sitä selvästikkään ole tarkoitettu näin löysänahkaisen täti-ihmisen pidettäväksi. Vaatteen malli sinänsä on kuitenkin kiva. Mekkosta voi pitää polven yläpuolelle ulottuvana mekkona tai sitten kapean helman voi vetää ylemmäs minimekkomittaan/ tunikaksi, kuten yllä olevassa kuvassa. Helttamaiset hihat ovat aika hauskat.


Kaava: Burdastyle 6/2012, mekkokaava nro 134. Lehdessä on mekkoon kuvallinen ompeluohje. 
Kangas on valittu Eurokankaan trikoolaarista värin ja tekokuitumaisen koostumuksen takia. Minulla ei ole remontin takia pesukonetta eikä kuivausrumpua käytössä ja halusin päästä ompelemaan heti ilman esipesurumbaa, siksi jätin luonnonkuidut rauhaan.
Terävä havainto: Jos jollakulla (köh, köh) on tarvetta peitellä ylimääräisiä kiloja, tässä voisi olla luottokaava siihen vaivaan. Kunhan vain on kangasvalinnan kanssa minua tarkempi.

Se hyvä puoli tässä projektissa oli, että tuijoteltuani tovin punaista, minulla ei tee enää pätkääkään mieli reipasta väriä muualle kuin kukkapenkkiin. Täällä palataan tyynen rauhallisesti normaaliin hillitympään olotilaan.