29.12.2016

Kootut selitykset vuodelta 2016

Eiköhän katsota yhdessä, mitä lankaisaa täällä on saatu aikaiseksi edellisten kahdentoista kuukauden aikana? Edes suurin piirtein. Ompeluksiin en kajoa, koska niitä tuli tehtyä ehkä vain noin viisi. Vuosi 2016 ei siis ollut täällä mikään The Ompelu Vuosi. Ehei, täällä on neulottu se vähä aika, mikä leipätyöltä on yli siunaantunut. Virkkuutöitäkään ei ole valmistunut äkkiseltään pohdittuna kuin kaksi, mikä lienee jonkin sortin pohjanoteeraus tai rimanalitus. Ihan nolottaa. 

Virkkuutyöni ovat kollaasissa heti alla. Pontso lapselle sekä kauppakassi. Pontso on ollut pidetty ja käytetty, kauppakassille sen sijaan ei ole löytynyt juurikaan tarvetta. Onni-pojan hupparipaitakin on lopullista ajoa vailla, sillä kissan eläinlääkäripäivänä oli tietysti plussakeli ja kissa selvisi reissusta paidatta. Joillakin sitä riittää tuuria.


Haluan myöntää itselleni erityismaininnan siitä, että sain aikaiseksi peräti yhdet sukat, mikä on meikäläiselle lipunnoston ja jänisräikän paikka. Voi, onnea! Sitä ei tapahdu ihan joka vuosi, koska sukanneulonta on viheliäisintä pakkopullaa ja tylsyyttä, mitä tiedän. Paitsi virkkausta, saanen harrastaa tulevana vuonna myös sukanneulontaa, sillä pukki ei tuonut minulle tänä jouluna yhden yhtä sukkaparia (kuka ei ole ollut kilttinä, mitä?). Aiemmin olen voinut luottaa häneen ja nyt minut on tässä asiassa petetty. Muuta pikkuista on kyllä neulottu ihan kiitettävästi, kuten alta esimerkeistä näkyy.


Tykkään pipoista. Niitä on kiva pitää ja kiva neuloa. Niitä tarvitsee tehdä vain yksi. Kun lisäksi neuleajasta tuntuu olevan koko ajan suurempi uupelo, pipon kokoisen neuletyön saa kohtuuajassa valmiiksi. Se on hyvä asia fiiliksen kannalta. Vuoden pipohittini on ehdottomasti ollut harmaa villa-mohair-mummopipo (kollaasissa toisen rivin eka), jonka neuloin, kun en raskinut panostaa Samujin vastaavaan ostopäähineeseen. Sitä on tullut pidettyä tosi paljon. Paksummat piposet odottavat vielä talvisempia kelejä. Toinen menestys oli kuopukselleni neulottu keltainen Dropsin lettikauluri (alin rivi, ensimmäinen). Se oli niin hyvä, että samaisella kalurin ohjeella on neulottu jo useampikin vastaava, sillä neuleet eivät tunnu oikein kestävän hyvinä vekaroiden vauhdissa.


Tämän hetken lemppariasiani ovat huivit. Olen ihminen, jolla on aina jokin riepu kaulassa. On siksi oikeastaan aika hämmästyttävää, miten kauan siihen meni, että hurahdin totaalisesti huivien neulomiseen. Joskus vuosia sitten, kun ihmiset neuloivat paljon pitsihuiveja, kuvittelin, ettei semmoinen homma ole ollenkaan minua varten. Pitsihuivit tuntuvat edelleen pelottavilta, mutta onhan niitä, herranjestas, muitakin huiveja! Minulla vaan kestää joskus tajuta näitä juttuja. Noh, tälle vuodelle sain kokoon neljä Westknitsin huivia sekä joulukuussa kiireellä neulotun lahjahuivin äidille. Ja uusi huivi on jo puikoilla, joten samoissa merkeissä jatketaan myös tulevan vuoden puolella.

Muiden mielestä tämän vuoden kovin juttuni lienee ollut kesällä valmistunut Westknitsin Penguono -takki (kuva alla). Ainakin, jos uskon sitä palautetta ja kommenttien määrää, mitä yhdestä neuleesta voi ihminen saada. Itselleni kaikista merkittävintä on ollut kuitenkin se, että sain reilu vuosi sitten, lokakuussa 2015, aikaiseksi lähteä Tampereelle Hietalan Jonnan silloin luotsaamaan Lankakauppa Kerään Stephen Westin huivikurssille. Siitä alkoi aivan uusi meno ja meininki. Olen yleensä kovin laiska lähtemään mihinkään ja kieltämättä täältä välimatka etelän menoihin on jokseenkin haastava. Silloin lähdin yksin, mutta perillä ei tarvinnut olla yksin; huomasin, että minulla on yllättävän paljon tuttuja. Tänä vuonna olen tehnyt jo useampia reissuja; kurssitellut Nancy Marchantin ja Stephen Westin kanssa, villiintynyt Jyväskylän neulefestareilla ja Tampereen messuilla - ja mikä parasta, minulla on ollut tässä kaikessa mukana loistava seuranainen. Olen myös saanut tavata monia teistä naamatusten. Yht´äkkiä tuntuu, että miltei joka pitäjässä on joku neuletuttu ja menovinkkejäkin pitää tarkistaa lähialueita laajemmalla seulalla. Älkää siis luulkokaan, että pysyn poissa huudeilta tulevanakaan vuonna! 


Mitäpä suunnitelmia ensi vuodelle? Aikoinani, kun aloitin blogini pidon, tuumasin, että jos yhdenkin projektin ja postauksen saisi kuussa valmiiksi. Se tavoite on nykyisessä elämäntilanteessani ihan passeli. Sillä mennään. Olen nykyään pitkälle fiilisneuloja enkä suunnittele projektejani kauhean pitkälle, joten tässä saa ihan itsekin jännittää, mitä tuleman pitää. 

Haluan kiittää teitä kaikkia kuluneesta vuodesta. Kiitos jokaisesta kommentista ja yhteydenotosta! Ja anteeksipyyntö hänelle, joka haastoi minut mukaan johonkin haasteeseen nyt syksyllä (muistin juuri tätä kirjoittaessani) - olen unohtanut. Tämän vuoden kolme huikeinta ja hauskinta neulemaailman asiaa minulle olivat Jyväskylän neulefestarit, Tuin ja Laikan podcast sekä nyt vasta ilmestynyt ihana Laine Magazine. Panehan paremmaksi, 2017, maltan tuskin odottaa!

26.12.2016

Viime tipan Simppa

En neulo yleensä lahjaksi, mutta tänä vuonna päätin toisin. Keksin joulukuun vaihteessa, että neulon äidilleni huivin. Jonkun ihan pienen ja simppelin, joka ehtii varmasti jouluksi. Pitkällisen pohtimisen jälkeen päädyin Rosemary Hillin Simee Dimeh -nimiseen malliin, joka on sekä näyttävä, sopivan kokoinen että myös tekniikoiltaan helppo. Siinä näytti myös olevan kaikenlaista pintaa sen verran paljon, että aavistelin välttyväni tylsyyden hetkiltä. Joo, tylsää ei ollut. Kamalaa vain.


Nyt, kun olen luovuttanut valmiin huivin äidilleni, en oikein tiedä, mitä sanoa. Huivista tuli kaikkine ongelmineenkin näyttävä. Jopa niin komea, että vaikka olen kironnut mallin, ohjeen ja kaiken siihen liittyvän useampaankin kertaan prosessin aikana, huomasin ajattelevani valmista huivia sovitellessani, josko neuloisin itsellenikin samanlaisen. Loppu siis hyvin. Jokin huivissa kuitenkin hiersi heti alusta alkaen. Minulla oli ensinnäkin aivan liian vähän neulonta-aikaa mallille, joka vaati ainakin jonkin verran kaavion tuijottamista. Huivin kuviot ovat kyllä helppoja ja ne oppii pian ulkoa, mutta jos neuloo silmukan silloin ja toisen tällöin, välissä ehtii unohtaa, missä oltiin ja miten se kaavio nyt menikään. Jatkuva kertaaminen hidasti hommaa entisestään ja minulle alkoi tulla kiire. Ilmeisesti tein myös virheitä, sillä aika pian huivissani alkoi pyöriä muutaman silmukan erhe. Minulla oli aina silmukka tai pari liikaa, vaikka tein mitä. En väitä, että ohjeessa olisi virhe, niin kummalliselta kuin se kaikki tuntuikin. Todennäköisesti moka on omani, vaikka en edelleenkään tajua, missä menin vikaan. Purin jopa pariin otteeseen ja aloitin tietyn kuvio-osuuden alusta löytääkseni vian, mutta se ei koskaan selvinnyt. Käyttämäni Holst Garnin Noble lohkeili hieman; olisiko joku silmukka sitten aina silloin tällöin hajonnut silmissäni kahdeksi, tiedä häntä.


Jossain vaiheessa lopetin ohjeen lukemisen käytännössä kokonaan. Katsoin vain kuvista, miltä isompien kuvio-osuuksien tulisi suurin piirtein näyttää ja posottelin menemään. En laskenut enää silmukoita enkä välittänyt siitä, oliko niitä liikaa vai liian vähän - väärin ne olivat joka tapauksessa. Virheen aiheuttama ongelma näkyy selvimmin huivin viimeisessä kelta-valkoisessa helmaosiossa, sillä silmukkamäärän heittelystä johtuen en saanut kuviota kohdilleen kolmion kärjessä. En edes yrittänyt. En ehtinyt. En jaksanut. Olin kurkkuani myöten täynnä koko mallia. En liiemmin ajatellut, mitä neuloisin kolmion kärkeen kuvion tilalle, sen kun neuloskelin vain. Vasta nyt kuvia katsoessani huomaan, että ongelman olisi toki voinut ratkaista kauniimminkin, mutta toisaalta livenä asia ei ole ketään haitannut. Viimeisen päivän päättelin lankoja ja neuloin miljoonia picot -nypyköitä, missä vaiheessa tuskani oli ilmeisesti jo jonkin verran äänekästä, sillä muistan mieheni kommentoineen jotakin rouvan rentouttavasta neulontaharrastuksesta.


Malli: Simee Dimeh (suomalaisittain Simppa), suunnittelija Rosemary (Romi) Hill. Linkki huiviin täällä.
Langat: Holst Garn Noble (viisi eri sävyä) sekä Hopeasäie -merkin leijonankeltainen sukkalanka, jonka tarkempia tietoja mulla ei ole muistissa. 
Puikkoset olivat 4,0 mm.

Siitä on kauan aikaa, kun inhosin purkamista ja jätin purkamatta. Enää se ei ole ongelma, sillä mieluummin sitä purkaa, kuin jättää aikaa paljon ottaneeseen neuletyöhön sitä rumentavan jäljen. Tällä kertaa purkamiseen ei ollut enää loppumetreillä aikaa, joten virhe jäi. Äitiä se ei haitannut. Ja minäkin aion elää sen kanssa ja aloittaa jonkun uuden, köh, rentouttavan neuleen. Tosin sillä ei ole päivämäärää sen suhteen, milloin sen pitäisi olla valmis. Jatkossa - jos vielä joskus joululahjaneulon - yritän muistaa aloittaa aikaisemmin.

4.12.2016

Pitkästä aikaa, terve!

Onni täällä, moi. Sen neulovan naisen kissa. Tarkemmin: se toinen niistä. Se komeampi, linjakkaampi ja fiksumpi, jos minulta kysytään. Siltä naiselta teidän ei kannata asiasta kysellä. Sen mielestä alan tulla vanhaksi. Eikä se tykkää ollenkaan, kun herätän sen öisin naukumalla sulokkaimpia serenadejani. Harva se yö. Vei minut lääkäriinkin, koska kuulemma huudan kamalasti ja koska nyt tämä mekastus saa riittää. Se vei minut yhdelle toiselle naiselle, joka ymmärtää yleensä kehua pyöreitä poskiani. Mutta muuten se on sitä ensimmäistäkin naista kamalampi; pistelee neuloilla ja vaikka mitä. Ja käyttää puntarilla. Olin muuten laihtunut miltei kilon, mutta kukaan ei ollut painonpudotuksesta tällä kertaa iloinen. Ihme sakkia.


Se neulova nainen syöttää minulle nykyään jotain, jota se nimittää lääkkeeksi. Yleensä tykkään syödä, mutta kaikki, mitä lääkkeeksi kutsutaan, on poikkeus. Kamalaa tavaraa, mutta saan kuulemma tottua asiaan, sillä se lääkekuuri ei lopu ennen kuin tästä kissasta päättyy veto. Että on tässä ollut meikäläisellä kaikenlaista. Eikä tässä vielä kaikki, ei tietenkään. Se neulova nainen väittää, että minulta on lähtenyt korvista karva. Karva! Voitteko ymmärtää? Olen kuulemma miltei kaljukorvainen kissa. Se liioittelee tietysti, kuten aina, mutta sen mielestä tarvitsen korvieni suojaksi jotain, kun ensi viikolla taas menemme lääkäriin. Ettei pakkanen puraise.


No, se naisihminen neuloi minulle paidan. Taas! Tämä on tosin hupullinen, uutuus meikäläiselle, mutta suoraan sanottuna se ei tee paidasta yhtään sen parempaa. Puin sen toki päälleni, tottakait, jääkaapin valtiattaren kanssa on hyvä olla väleissä, mutta muuten olin oikein hankala. Kylmäkin oli, eikä se huppu edes pysynyt päässäni siinä kiemurrellessa. Nainen tutkiskelee tuolla nyt sitä huppua ja suunnittelee jotain nappisysteemiä leuan alle, jotta se pysyisi napakammin kiinni. Väittää päänaukkoa liian laajaksi. Ymmärsi kuitenkin tarjota minulle jokusia herkkunappuloita vaivan paljaksi, joten ehkä tästä selvitään. Ainakin siihen ensi viikon lääkärireissuun asti.

Sitä vielä, että nythän on taas se aika, kun on papereita mitä rapistella ja nauhoja, mitä pureskella. Keittiössä pyöritään enemmän kuin ennen ja aina sieltä kissoillekin jotain tippuu. Me ollaan Lystin (se on se toinen kissa, se pöljä, jolla on hirveän karvaiset korvat) kanssa jo vähän odoteltu, että milloin ne tuovat meille kuusen sisälle. Voi olla, että minulla on jo ikää ja karvat tippuvat, mutta odottakaas vaan, kuusi kaatuu vielä komeasti. Ja entäs ne kuusen joulupallot sitten? Ai, että! Niitä kun yöllä kaksissa kissoin irroitellaan kuusesta ja laitetaan pomppimaan pitkin portaita alakertaan asti, niin saa se neulova nainenkin öihinsä vähän vaihtelua. Se voi joulun jälkeen taas pelkkä serenadikin kuulostaa ihan eri raikkaalta. Vai?


Malli: Cat Hoodie, suunnittelija Kristin Roach. Ilmainen ohje Ravelryn kautta täällä (klik). Se neulova nainen ei tosin mennyt ihan ohjeen mukaan. Vartalo-osaa pidennettiin ja hupussa mentiin miten sattuu, mutta silmukkamäärät taisivat pitää. Hupusta tuli liian löysä, resori saisi olla napakampi. Jatkotoimenpiteitä mietitään. Sydänkuvio on pistelty selkään neulalla ja alpakkalangalla jälkikäteen.
Langat: Kolmea eri harmaata. Tumman harmaa Dropsin Nepalia, toinen vaaleanharmaa saman firman Karismaa ja toinen vaalea jotain, mitä ei voi muistaa. Ei haisuakaan menekistä, eikä ole sillä naisellakaan.
Puikkoset taisivat olla peräti 5, 5 mm. Ei se nainen muista tätäkään. Pitäisiköhän sekin viedä lääkäriin?
Kissan fiilikset: Tulee ihan Väyrysen Paavo mieleen. Eikös se miettinyt sitä, että voiko ketutukseen kuolla? Vähän on sama tunne. 

27.11.2016

Harper

Olen monesti pohtinut sitä, mihin oikeastaan tarvitsen ns. neulejonoa. Onko siitä mitään hyötyä? Ei puhettakaan, että sieltä ottaisin järjestyksessä neuleita puikoille. Että eniten mieltä kuumottavat ja kiireisimmät mallit olisivat siellä piikkipaikoilla. Että siellä voisi huonomuistinen ja hektisen elämän tylsyttämä ihminen virkistää muistiaan tyyliin Ai niin! Tuohan mun piti!. Kissan viikset! Neulominen näyttää olevan intohimolaji. Jos jokin malli kuumottaa, se lähtee puikoille aika lailla pian. Jos kuumotus kestää minulle tyypilliset (ja hölmöt) neulon keskeneräisen ensin loppuun -tyyppiset aatokset, silloin se on totisesti ansainnut tulla neulotuksi. Tämmöiset kuumottavat mallit tulevat aina jonon ohi, puun takaa, syöksyen sivusta.

Tunnustan toki selaavani joskus myös jonoani. Yleensä minulla on silloin jokin lanka, jolle etsin mallia, mutta näin päin toimin hyvin harvoin. Tällä kertaa aloitin kuitenkin juuri näin: minulla oli Tampereen messuilta ostettu yksi vyyhti BrooklynTweedin Loftia (ah, miten tunnistinkaan itseni Hannen blogista, jossa hän kertoi ns. yhden vyyhdin ongelmasta), josta ajattelin pyöräyttää piposen, nyt kun vielä muistan. Ei löytynyt jonosta sopivaa mallia, ei tietenkään. Mutta sieltä jonon vierestä, puun takaa, syöksyi aivan uusi tuttavuus: Harper. Sellainen tuli neulottua, mutta ei kylläkään siitä Loftista. Välissä piti vähän purkaa ja vaihtaa lanka.


Malli: Harper, suunnittelija Julie Hoover, maksullinen ohje Ravelryn kautta täällä (klik). Ohje julkaistu BrooklynTweedin Winter15 -kokoelmassa. 
Lanka: Suomenlampaan villaa mustana ja valkeana. Langat ostettu paikallisista myyjäisistä vuosi sitten, toisessa vyyhdissa lukee Pukin tila, toisessa ei mitään. Langoissa on vahvikkeena nylonia, joten sukkalankaa, tosin paksuhkoa sellaista.
Puikkoset: Aloitus ja ekat kolme senttiä 3,5 mm ja siitä sitten maaliin saakka 4,0 mm. Pienemmilläkin olisi pärjätty.


Harperissa oikeat ja nurjat silmukat neulotaan kiertäen silmukoiden takareunoista. Tuloksena on erittäin joustavaa neulosta; tässä mallissa ei pään ympärysmitoilla ole minkäänlaista merkitystä - jos ja kun ollaan alle 60 senttisissä mitoissa. Jouston varjopuolena on neuloksen verkkomainen pinta, mikä ei välttämättä ole se fiksuin juttu meikäläisille leveysasteille ja varsinkaan tuulisen merenrantakaupungin asukkaalle. Alkuperäinen ideani oli sotkea harmonisesti okran sävyistä Loftiani ruskeaan TukuWooliin, mutta aika pian huomasin, että fingering-vahvuisella langalla verkkopinta jäi turhan reikäiseksi. Ohjeessa suositeltiin vieläpä 5,0 mm:n puikkoja, mikä tuntuu täältä pohjoisesta katsottuna suorastaan kahelilta. Päätin vaihtaa paksumpaan lankaan ja pienempään puikkokokoon. Siinä meni samalla myös harmonia, lopullinen väriyhdistelmäni lienee enemmänkin graafinen. Mutta se reikäongelma pieneni lupaaavasti.


Mutta annas olla, hyvä piponen siitä tuli. Tykkään kovasti pinnan ulkonäöstä ja myssyn muoto on hyvä. En kostuttanut pipoa enkä tehnyt mitään muutakaan, otin suoraan pitoon. Ilokseni muistin vielä kaivella kaapista vanhan, musta-valkoisen Frieze shawlini pipon kaveriksi ja tadaa: mullahan on setti! Kuvan neuletakki on vuoden alussa valmistunut retrotakki, jos jollakulla se kiinnostaa.

Niin, siitä neulejonosta vielä. Se Loft etsii edelleen malliaan, yhdet kivat lapaset kekkasin ja jostain sain päähäni neuloa yhden joululahjankin. Sanomattakin lienee selvä, että mikään näistä puikoille tulossa olevista asioista ei ole jonossani. Täytynee putsata koko jono. Sillä on selvästi intohimo päässyt pahasti väljähtymään.

20.11.2016

No, nyt on rouheata!

Olen tänä vuonna ollut kiitettävän reipas laittamaan hankkimiani lankoja puikoille perinteisen kaappimarinadin sijasta. Esimerkiksi kesällä Jyväskylän neulefestareilta hankitut vyyhdit ovat toimeentuneet kahdeksi huiviksi eikä niistä ole jäljellä kuin jämänöttösiä. Ja eilen sain valmista eniten poltelleen Tampereen messuostoksen kanssa - olkoonkin, että lanka oli paksua ja projekti pieni. Vielä kun ne kaikki keskeneräiset ja aloitetut neuloontuisivat sopuisasti maaliinsa..


Tampereen messuilla osuin Vuonue ja viipsinpuu -nimisen yrityksen osastolle. Jumitin ensin tuijottamaan maatiaiskanan höyhenistä tehtyjä korvakoruja, kunnes äkkäsin, että pöydiltä löytyi myös alpakkaa ja kainuunharmasta. Käsinkehrättyä ja käsittämättömän pehmeätä. Minäkään en ole niitä naisia, joilla on tapana hieroskella vyyhtejä poskiaan vasten, mutta tässä kohdin ymmärrän, että sellainen mielihalu saattaa jollekulle tulla. Sitten näin ne kainuunharmaksesta neulotut pipot. Harmaita, rouheita, maailman yksinkertaisimpia - ja jotenkin kovin suomalaisia. Minuun iski mieliteko. Sen nimi oli Copycat.


Malli: Peruspertsapipo 66:lla silmukalla ohutta 1x1 -ribbiä. Ei kavennuksia ennen viimeistä kierrosta.
Lanka: Käsinkehrättyä karitsan villaa kainuunharmaslampaasta. Ostin Vuonue ja viipsinpuun messukojulta 110 gramman vyyhdin, sitä jäi pallero paijattavaksi. Käsinkehrätyn langan epätasaisuus tuo hauskaa rosoa pintaan.
Puikkoset: Loin silmukat 4,5 mm:lla ja neuloin niillä yhden kierroksen, minkä jälkeen vaihdoin kutosiin.
Ongelma: Kaikki haluavat tämän pipon, jopa kissa. 
Plussaa minulle: Mallasin silmukat oman pääni mittojen mukaan.
Miinusta minulle: Ribbi-juutas joustaa ja myötäilee niin, että pipo mahtuu/sopii muillekkin hakukkaille.


Muistan kyllä vakuuttaneeni paluumatkalla junassa Soilelle, että neulon kesken olevan briossihuivini loppuun ennen kuin korkkaan yhtään messulankaa. Mutta aijai, anteeksi Soile, se lupaus ei kantanut pitkään. Nyt on pipo, mutta se, saanko sitä itse pitää, on toinen juttu. Sympaattinen piponen iski jostain syystä taloutemme nuorisoon samalla voimalla kuin Antti Tuiskun Sata salamaa. Täällä pidetään tästä harmaksesta vielä kisat, sanokaa mun sanoneen.

19.11.2016

Maalaishiiret kaupungissa

No niin! Nyt, vihdoinkin, olen käynyt, nähnyt ja kokenut Tampereen paljon puhutut ja kehutut Kädentaidot -messut. Tunnustan ja totean heti, että kaikki puhe ja kehu on ollut täysin ansaittua. Oli meinaan tapahtumalla sen verran kokoa ja substanssia, että siinä meinasi pienempiin kuvioihin tottuneilla pohjoisen naisilla mennä pasmat jokseenkin sekaisin. Koetimme tietysti olla ölövinä (oululainen ilmaus), kun muutakaan emme voineet. Otimme heti kärkeen kaveriselfien ja yritimme jopa duckface -ilmettä, koska sellainen on kuulemma suuressa maailmassa tapana. Ensivaikutelma, se on tärkeintä. Bloggaaja -passit tiukasti huiveissa kiinni olimmekin sitten valmiina kierroksellemme.


Olen äärettömän kiitollinen siitä, etten ole kiinnostunut kaikesta. Jos olisin, yksi perjantaipäivä ei olisi riittänyt mihinkään. Mutta jos ihminen haluaa kaivella esim. pääsääntöisesti lankaa ja vain sivusilmäillä muuta, niin kahdeksan tuntia yhdellä teetauolla riittää vallan mainiosti. Näin siis hyväkuntoisessa seurassa, joka jakaa aika lailla jetsulleen samat intohimon kohteet. Jopa ihanaiset kangaskaupat rajautuivat toivelistaukselta pois, sillä ompelutarpeita ei juuri nyt ole. Ohitin tyynesti esim. lempparitrikookangaskauppani, Verson puodin, mistä voisin myöntää itselleni jonkintasoisen mitalin. Sen verran kuitenkin poikkesin polultani, että kävin tarkastamassa merinovillakankaat Käpysen ständillä, mutta ei, en sortunut sielläkään.

Mutta ne lankakaupat, ne ovat sitten kokonaan toinen juttu. Siellä seireenit lauloivat, eikä minusta ollut niitä vastustamaan. Titityylle oli tietysti päästävä, vieläpä ensimmäisenä, mutta toivelistalla olivat myös mm. Snurre, Kerä ja Lentävä lapanen. Voi pojat, sitä aavaa lankakarkin merta! Tuntui, että sitä jatkui silmäin kantamattomiin. Ja siellä pitäisi sitten pienen ihmisen tehdä valintoja. Vieläpä viisaasti. Syvä huokaus.


Mielihaluni vetävät sekä käsinvärjättyjen, värikylläisten merinolankojen suuntaan että rouheiden kotimaisten villojen puoleen. Niitä molempia löytyy myös ostoskassistani: kotiintuomisina oli esim. Madelinetoshia ja Hedgehog Fibersia, mutta myös täysin vastustamatonta, värjäämätöntä kainuunharmasta tuoksuineen kaikkineen. Ja TukuWoolia tietysti myös! Meillä vierähti melkoinen tovi suomenlampaiden ja alpakoiden villoja silitellessä ja ainakin perjantaina yrittäjillä oli aikaa myös rupatella asiakkaiden kanssa. Viihdyimme esim. Rintalan Tilan, Ruukin kehräämön ja Vuonue ja viipsinpuun osastoilla. Viimeksi mainitulta ostin vyyhdin käsinkehrättyä kainuunharmaskaritsan villaa, joka oli heti tänä aamuna pakko laittaa puikoille. Mitä luksusta!


Paitsi lankaa, mukaan tarttui myös roppakaupalla hyvää mieltä ja inspiraatiota. Tekisi mieli tarttua useampaankin eri juttuun heti nyt ja kokeilla paria ideaa, joita reissun päällä tuli mieleen. Tilasin messutarjouksena uudistumassa olevan Taito-lehden, jonka myötä tekemisen ilosanoma saa vastaanottaa myös jatkossa. Sen verran villiinnyin heimolaisteni parissa, että minä, musta-harmaan vannoutunut ystävä, ostaa pläjäytin Kiss Kiss -taidesukkikselta KELTAISET sukkahousut (mutta ne olivat NIIN upeat! ja olisin halunnut niitä enemmänkin!) ja minä, ikävästi minimalismiin kallellaan oleva pukeutuja, huomasin miltei huumautuvani Carla country cottagen osastolla. Carlan osaston henki oli ihan kympillä mennyttä maailmaa ja koin hänen tapansa käyttää materiaaleja ja koristeita tavattoman virkistävänä. Ja kyllä, pitsiä ja satiinia tuli hankittua. Ihan vaan pienesti, tosin, ei kait se vanha koira enee kovin hevillä uusia tapoja opi.


Näin ensikertalaisen näkökulmasta voisi todeta, että messukeskusta ennestään tuntemattomana paikat löytyivät todella helposti. Ohjeistusta ja kylttiä oli tarpeeksi, ja bussi kuljetti suoraan paikalle ja takaisin. Messukarttojen tulostaminen ja kiinnostavien osastojen paikkojen selvittäminen on etukäteen ensiarvoisen tärkeätä eikä siitä todellakaan kannata tinkiä. Homma ei ollut niin uuvuttavaa kuin mitä pelkäsin; levähdyspaikkoja oli eikä kahvilaan, vessaan tms. olevat jonot olleet - ainakaan perjantaina - hankalia. Paikalliset ja kokeneemmat messuvieraat tiesivät kyllä varoittaa meitä keltanokkia siitä, että lauantaina meno on perjantaihin verrattuna moninkertainen ja ruuhka sen mukainen. Vaikka täältä Oulusta asti järjestetään erityisiä messumatkoja hotelliöineen, taitaa omatoimimatka silti olla kaikista sujuvin - ja myös edullisin - vaihtoehto. Sen olivat laskeskelleet myös muut, sillä aamuviiden jälkeen Oulusta lähtynyt juna kuljetti perjantaina poikkeuksellisen paljon käsityötaitoista, eri-ikäistä ja neulovaa väkeä. Hyväntuulinen jutustelu käsitöistä alkoi jo junassa. Ainoa, mikä minusta näin jälkeenpäin ajatellen on harmi, on se, etten ole suunnitelmistani huolimatta saanut reissua aiemmin aikaiseksi. Messuseura aikoi onneksi startata myös ensi vuonna, niin eiköhän tämä lysti jatku taas silloin. Ja sitten me voimme Soilenkin kanssa olla ihan oikeasti ölövinä ja esiintyä coolisti, kun emme enää ole messunoviiseja vaan peräti kokeneita kävijöitä.

Matkaseurana minulla ja Soilella oli Taina, jolla veri veti itse messuilla muuhun suuntaan, kuin lankojen luokse. Minulla oli messuille messuorganisaatiolta saatu Bloggari -passi.

13.11.2016

Joko tai

Niin se on. Huivit pukkaavat minulla tulemaan joko hitusen liian nafteja tai sitten aivan jotain muuta. Tämä eilen valmistunut kuuluu jälkimmäiseen osastoon. Se on valtava. Mutta mitäpä minä nenäliinoilla, iso ihminen.


Malli: Building Blocks, suunnittelija Stephen West (Ravelryssä täällä). Koko L.
Langat: Holst Garn Supersoft Uld (musta) yksi kerä, la BienAimée Tough Sock (Interstellar) vajaa vyyhti, la BienAimée Merino Singles (Pop Grunge) vajaa vyyhti, Madelinetosh Tosh Merino Light (Winter wheat) vajaa vyyhti sekä Hedgehog Fibers Skinny Singles (Fools gold) vajaa vyyhti.
Puikkoset 3,5 mm.


Huivi oli puikoilla sen verran rytyssä, että en tainnut oikein hahmottaa tulossa olevan asusteen leveyttä. Pähkäilin vain huivin korkeutta, jotta milloinka palkkeja olisi makuuni kylliksi, ja päädyin sen perusteella neulomaan suurimman koon mukaan. Ihan maaliin asti en päässyt, sillä Holst Garn otti ja loppui kesken viimeisen palkin toiseksi viimeisessä raidassa. Lopettelin huivin siihen. Ei puhettakaan, että olisin kostuttanut ja laittanut huivia pingotukseen - jo pelkkä kostean kankaan läpi silittäminen lisäsi kokoa siihen malliin, etten näin äkkiseltään tiedä, miten päin tämän kanssa ollaan. Toisaalta kun tarpeeksi monta kiekkaa kääntelen huivia kaulani ympärille, niin tulee se jossain vaiheessa huivin pää vastaan, joten eiköhän tämä tästä.


Viikko vielä ja sitten olisi messuamista luvassa Tampereen suunnalla. Mekin ajattelimme Soilen kanssa laskeutua täältä raukoilta rajoilta ihmisten ilmoille. Ehkäpä nähdään?

Edit. Unohtui Ravelry -linkki, se on lisätty.

6.11.2016

Jaksaa, jaksaa

Kun kaikki muut näyttävät saaneen Stephen Westin tämän syksyisen mysteerihuivin jo valmiiksi, minulla on vielä jokunen tuhat silmukkaa tikuttelematta. Huokaus, että ne ovat pitkiä kierroksia. Koska asia on kuitenkin hot ja hip just nyt, lienee minunkin syytä vilautella keskeneräistä omaa tekelettäni, ennen kuin kaikkien mielenkiinto on jo ihan toisaalla. Valmista ja in action -kuvia tullenee vasta ensi viikonlopuksi. Ja saattepahan samalla todistetta myös siitä, ettei täällä suinkaan mitään tekemättä lorvailla. Alla näkyvä kasa on nimittäin se, mitä olen touhunnut lokakuussa.


Oli muuten outo tämä tämänvuotinen mysteeri, jos minulta kysytään. Ei riittänyt se normaali iik-mulla-on-ihan-huonosti-yhteensopivat-sävyt -lankapaniikki, vaan piti vielä venkoilla itse mallinkin kanssa. Homman juju on/oli kait se, miten neljällä eri sävyllä erilaisia pintoja tekemällä saadaan elävän näköistä lopputulemaa, mutta ei se ainakaan minun kohdallani poistanut sitä, etteikö huivia ole ollut tavattoman tylsä neuloa. Ei, vaikka minulla lankoja on käytössä viisi erilaista. Hohhoijaa, minkälaista tervanjuontia tämän kanssa on hetkittäin piisannut. Tunnustan, että mietin homman keskeyttämistä useammin kuin kerran, mutta valmiita huiveja nähtyäni päätin painaa sinnikkäästi loppuun asti. Valmiit, somessa näkemäni huivit, ovat nimittäin upeita - ja isoja.


Tästä minun huivistani on tulossa se suurin koko ja siitä on enää viimeinen palkki tekemättä. Yhdellä kerroksella on vajaat 600 silmukaa ja jep, otin oikein ajan, että sen edestakaisin neulomiseen menee minulta hituraiselta miltei 40 minuuttia aikaa. Että voi vaikka laittaa munakellon soimaan, milloin pitäisi olla valmista. Ja voi, että sitten on ihanaa aloittaa jotain ihan muuta. 

11.9.2016

Pipo nro 2

Kop, kop! Onko siellä ketään? Täällä olisi taas uusi pipo.


Malli: Keaton Slouch Beanie, suunnitteljana dover & madden. Löytyy Ravelrystä täältä.
Langat: Mitä sattuu pussin pohjilta löytymään, vasta tehdyn Penguonon jämiä. Valkoinen on jotain Sublimen Baby Merinoa.
Puikkoset 3,0 mm.

Fiilikset ovat kaksijakoiset. Pipo on nätti, oikeastaan nätimpi kuin mitä uskalsin toivoa. Olin väreistä melko lailla loppuun asti epävarma, sillä yritin tosissani selvitä ilman luottovärejäni harmaata ja sitä viime postauksessakin voivoteltua jokapaikankeltaista. Hyviä ja rakkaita värejä minulle, kyllä, mutta on niitä muitakin, onhan? Kaiken säätämisen jälkeen tuntui mukavalta lukea teidän kommenttejanne Instagramissa, jonne nakkasin ensimmäisen pipokuvan eilisiltana. Monet tykkäsivät erityisesti pipon väreistä! Ehkä minulla on siis toivoa? 

Ne epäilevät fiilikset liittyvät aika pitkälti Sublimen lankaan. Sen tuntu on ikävän puuvillamainen ja olen hieman huolissani siitä, miten pipo pysyy esimerkiksi tuon reunan resorin osalta kuosissaan. Lisäksi pipo olisi tarvinnut pari-kolme kierrosta lisää korkeutta, toisaalta tupsupipossa liika korkeuskin voi olla haitaksi. 


Pipon kokoasia meni kohdallani hiukan säätämiseksi Sublimen takia. Loin silmukat keskimmäisen koon mukaan (140 s), mutta lisäsin resorin päätyttyä silmukoita toiseksi suurimpaan kokoon (152 s). Jännä lanka, kun toisaalta pitää pelätä resorin venähtämistä (venyessään lanka ei tunnu palautuvan) ja toisaalta kaikki jousto ja venyvyys loppui kuin seinään heti resoriosuuden päätyttyä ja varsinaiseen mallineuleeseen siirryttäessä. En uskaltanut edes kostuttaa pipoa kunnolla. Lopputulos on kuitenkin hyvä ja nyt toivotaan, että olen pelkojeni kanssa väärässä. Resorin jälkeen pipo etenee muuten ihan pelkillä chevron-raidoilla, joten hurjimmat siellä päässä selvinnevät tästä mallista ilman ohjettakin.

Pelkään pahoin, että pipotehtailu jatkuu. Tupsupipot menevät huonosti pyöräilykypärän alle, joten seuraavaksi tupsuttomien kimppuun. Ja kaulureita! Vekarat tarvitsevat myös uudet kaulurit!

4.9.2016

Jänispipo

Kyllä taas koeteltiin lasta. Monen tunnin Pokemon-jahdin päälle piti vielä ruveta mallin hommiin, vaikka yhtään ei olisi jaksanut. Mutta sovittiin, että ei tarvitse poseerata eikä hymyillä. Kunhan vaan on se pää, johon voi laittaa pipon. Kas, kun se pipo on ikään kuin juuri hänelle tehty.


Malli: There`s a rabbit on my head (meillä ei muuten ole pupun karvaa, vaan ihan rehellinen ja villainen tupsu), suunnittelija Stephen West. Ohje löytyy Ravelryn kautta täältä.
Langat: Jämillä mentiin. Harmaat ja valkoinen Dropsin Nepalia, keltainen Soilelta Penguonoa varten saatu jämänöttönen ja vaaleanpunainen on Madelinetoshin DK-vahvuista tavaraa. Muut, päälle koristepistoilla laitetut silmukat jotain sukkalankoja kaksinkertaisena.
Puikkoset 4,0 mm.



Pipo on pitkä kuin nälkävuosi. Sen voi antaa roikkua takaraivolla tai sitten voi kääntää tuon jännästi vinon etukaitaleen ylös, jolloin pipo on istuvampi. Lapsen mielestä jälkimmäinen vaihtoehto on O-U-T-O. Sen verran vedin hommassa kotia päin, että väritys mietittiin varuilta myös allekirjoittaneelle sopivaksi. Näistä lapsista kun ei koskaan tiedä, mistä neuleesta tulee hitti ja mistä huti, joten on hyvä varautua myös siihen, että pipo löytää kotinsa minun ja/tai siipan päästä. Väreistä puheenollen; kun noita jämäkeriä pyörittelee ja niistä koettaa viritellä asiallisia comboja, niin välillä on kyllä naama aika vakavana. Jos joku kirjoneulevillitys iskee, niin kaupoille on mentävä. Jo tämän kanssa tuntui, että mitään ei ole ottaa harmaan ja valkoisen lisäksi. Voiko keltaistakaan laittaa ihan joka paikkaan?

Noh, sitä mietitään taas tänä iltana. Ajattelin koettaa toistakin mielessä jo pidempään kummitellutta pipoohjetta.

1.9.2016

Penguono!

Neuloja ja neulojan uusi takki. Edestä ja takaa. Viistosti.


Yllä olevissa kuvissa neule on puettu niin päin, kuin takit nyt yleensä puetaan. Mutta jostain syystä tämä malli näyttää viihtyvän neulojiensa päällä ylösalaisin, kuten kuvassa heti alla. Miten kätevää. Oikeastaan tästä mallista ei puutu kuin taskut, sitten se olisi täydellinen. Harmittaa vietävästi, etten tajunnut viritellä sellaisia mukaan johonkin kohtaan. Mutta ei valiteta, täydellisyys on tylsää.


Malli: Penguono, suunnittelija Stephen West
Langat: Olen käyttänyt kaikkea, mitä löytyy. Eniten mohairia, sitä on joka paikassa. Dropsin alpakkaa ja Nepalia on mennyt kohtuullisesti, vyötteettömiä lankanöttösiä samoin. Mukana on jämiä Louhittaren luolalta, Madelinetoshilta ja Hedgehog fibersilta. Viimeksi mainitulta kovimmassa kulutuksessa on ollut takkia varten hankittu vyyhti Film Noir -sävyä. Lanka-asioista lisää edellisessä postauksessa.
Puikkoset 5,0 mm


En ole muuttanut Stephenin ohjeesta mitään. Tutkin etukäteen jo valmistuneita malleja aika huolella ja suunnittelin aluksi kaventavani takista liian leveyden pois. Onneksi jossain vaiheessa tajusin, että Penguonon kuuluu olla valtava, löysä, laatikkomainen kääriytymiskauhtana. Valmiina takki on hillittömän leveä ja oikein päin pidettynä ehkä hitusen liian lyhyt. Ollaan siis pahasti pois omalta mukavuusalueelta, mitä pukeutumiseen tulee. Siitä huolimatta takki tuntui heti omalta. Penguono on varmaankin vaatekaappini kummallisin vaate, mutta näköjään sellaiseenkin voi rakastua.


Kalenteri vaihtui syyskuuksi ja sehän tarkoittaa sitä, että pitää hetkiseksi siirtyä hyötyneulonnan pariin. Ettei muksut palellu. Veikkaisin, ettei itselläni ole ihan heti sitä pulmaa. On meinaan aika hottis tämä takki.

20.8.2016

Tulossa syksyllä

Koti- ja ulkomailla runsaasti kiinnostusta herättänyt minisarja nyt koko illan pitkänä elokuvana. Tulossa syksyllä. Vain tällä kanavalla. Hahhah. Niin siinä kävi, että kaikkien keskeneräisten ohi kiilasi uusi projekti, Westknitsin Penguono. Ajattelin avautua aiheesta jo etukäteen, ettei kukaan vain erehdy luulemaan, että täällä olisi taas unohduttu blogitaukoja pitämään. Ehei. Täällä neulotaan sen verran, mitä työelämä antaa periksi. Laskisin, että viikko ja/tai vähän toista, niin valmista olisi.


Hirmuisen mukava neulottava tämä pingviinin kimonotakki. Suunnittelija on tavoitellut mallissa laatikkomallia, mikä tarkoittaa lyhyttä ja leveää. Arvoin aikani, paljonko rupean mallia kaventamaan, mutta plärättyäni netissä neulojakollegoiden valmiita töitä, tuumasin, että mennäänpä tällä kertaa ihan ohjeella ilman mitään ylimääräisiä säätöjä. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, päätös saattoi olla virhe. Selkäkappaleella on leveyttä kuin sillä kuuluisalla ladon ovella ja edessä on tavaraa vielä enemmän. Neuloin selkäkappaleesta aika tiiviin helmineulepinnan lörpsähtämisen pelossa, joten mistään sulavasta neuleen laskeutumisesta ei kannata puhua. Minun Penguonostani tulee siis todella "boxy".


Ostin ohjetta varten jokusen kerän mohairia ja lisäksi tilasin kaksi vyyhdillistä ihanuuksia Titityystä. Kaikki muut langat ovat niitä surullisen kuuluisia jemmalankoja omasta stashista. Olen polttanut takkiin myös kaikki Stephen Westiltä itseltään saadut kummalankanöttöset, joita kolmesta vuoden sisällä käydystä kurssista oli tarttunut matkaan. Tosin yksi nöttösistä oli Hedgehog Fibersin neonpinkkiä mohairia, jota en laske kummalankojen joukkoon. Itse asiassa se oli niin ihanaa, että lankakauppiaille voisi vinkata, että sitä ihminen haluaisi hankkia lisää.

Neulominen etenee vitosen puikoilla ja mukana on kaiken vahvuisia lankoja. Kulloisenkin langan vahvuudesta riippuen neulon kerrallaan kahdella, kolmella tai jopa neljällä langalla yhtä aikaa. Joku mohairlangoista kulkee mukana koko ajan. Selkäkappaleessa tavoittelin liukuvaa väripintaa mustasta valkoiseen ja muualla olen sekoittanut lankoja ihan sokkona. Minulla on yksi pussillinen valkoisia lankoja, yksi harmaita ja yksi mustia tai mustankirjavia. Väriä on lisänä sen verran, ettei mene yksitoikkoiseksi, mutta ideana on poltella enimmäkseen noita valko-harmaa-mustia lankoja pois, sillä niitä kuulkaa riittää.


En uskalla ajatella, miten valmis takki asettuu ylleni, mutta tätä projektia ei tarvitse jälkikäteen harmitella - meni syteen tai saveen - sen verran monta ahaa-elämystä olen neuloessani saanut. Olen kovasti innostunut useamman langan kerralla neulomisesta (voiko tuon sanoa jotenkin lyhyemmin?) ja minulla on jo mielessäni parikin mallia, joihin haluaisin jemmalankojani jatkossa upotella. Olen myös ihan lääpälläni mohairiin. Tykkäsin neuloa sitä joskus ennen vanhaan, mutta jostain syystä se on ollut ihan no-no jo vuosikausia. Olen myös äärettömän kiitollinen Stephen Westille siitä oivalluksesta, että niitä kummalankojakin voi käyttää. Tiedä sitten, mihin se johtaa. Jospa minusta tulee vielä wanna-be Irene Usvasalo? Muistatteko televisiokuuluttaja Irenen, jolla oli 1980-luvulla aina uusi neulepaita ja rakkaus efektilankoihin? Hui sentään.

5.8.2016

A ray of light through the clouds

Tarkoitukseni oli neuloa mahdottoman värikäs Dotted Rays. Niin värikäs, ettei huivia ilkeäisi pitää kuin joskus pöljänä päivänä. Mutta jotenkin se homma vain lähti etenemään toiseen suuntaan.


Minulla oli yksi vyyhti Madelinetoshia sävyssä Tern. Ja sitten minulla oli vyyhti siililankaa sävyssä Construct. Ja sitten minä huomasin, että oikeastaan niissä on molemmissa aika lailla jetsulleen sama kauniin harmaa pohjasävy. Ja siitä minä keksin, että kahdesta vyyhdistä saisi jokusen ohuen väriraidan kanssa jo kohtuu mallikkaan kokoisen huivin. Se se vain on kumma, että väriraitoja valitessa käsi osui jälleen erityisen mielellään lila/magenta-sävyyn ja keltaiseen. Ei siitä montaa vuotta ole, kun en sietänyt kumpaakaan. Ja entäs keväästä asti jatkunut koralli/vanha roosa -villitys? Minusta on tulossa ympäristölleni täysin arvaamaton ja huonosti ennakoitava henkilö, mikäli tämä meno jatkuu.


Malli: Dotted Rays. Ja tietysti malli on Stephen Westin. Alan kohta epäillä, etten ehdi enää ikinä koskaan neuloa keneltäkään muulta suunnittelijalta yhtään mitään.
Langat: Madelinetosh Merino Light (sävy Tern), kokonainen vyyhti. Hedgehos Fibres Skinny Singles (sävy Construct), tätä lankaa jäi pikkunöttönen. Väriraidoissa Louhittaren Luolan ja Madelinetoshin lankoja, esim. Unicorn Tailseja löytyy kolmena eri harmaana. Ja on siellä siililankaakin yksi keltainen raita.
Puikkoset: 3,5 mm


Minun pitäisi kehitellä jokin fiksu systeemi neuleiden pingottamiseen. Esimerkiksi tämän huivin jouduin pingottamaan kaksinkertaisena, kun tilaa oikaista sitä ei ole.

Ja vielä lopuksi terveisiä ja iso kiitos Neulistille edellisen postauksen kommentista. Laittelen täällä juuri uutta projektia tulille. Ja nostin langat esille paria muuta varten. Eikä ahista ollenkaan! Ainakaan vielä.

30.7.2016

Wanted

Koskapa jo jokusen ajan päätään mukavasti nostellut startiitti ei näytä lannistumisen merkkejä, ajattelin hivenen muistutella itseäni. Kyllä, olen tylsä jarrumies. Että ennen kuin aloitan neuletakin ja paidan ja uuden huivin ja ties mitä, niin hoidetaanpa keskeneräisiä etiäpäin. Jooko?

Tämän ensimmäisen kanssa ei ole vaikeuksia. Se etenee ja vieläpä mukavasti. Mutta se hävitön kiilasikin jonon ohi ihan puskista eikä jättänyt muille mitään tilaa. Röyhkeä kaveri, mutta kerrassaan vastustamaton. Ja kohta valmis.


Sitten on tämä kesäkuun alussa Nancy Marchantin brioché-kurssin jälkeen aloitettu mohairhattara. Helppoa ja kivaa neulottavaa, mutta hohhoijaa, että olen etana neulomaan patenttia. Vaikka kuinka tikuttelen, tuntuu, että aina puuttuu se sama 20 senttiä. Semmoinen syö kuulkaas naista ajan mittaan.


En edes muista, kauanko tämä onneton pitsitakki on ollut puikoillani - useamman kuukauden kuitenkin. Yli puoli vuotta? Tässä on sama vika, kuin mohairhattarassakin: se on helppo, periaatteessa näppärä televisioneule, mutta kun on tylsää, niin on tylsää. Ja aina puuttuu se 20 senttiä. Takki on helmaa vaille valmis, olen vyötäröllä tulossa alas. Takista saattaa olla tulossa peräti nätti ja kiva ja kaikkea ihanaa ja se on ainoa syy, miksi yritän puristaa välillä kierroksen tai kaksi. Hampaat irvessä.


Kaikkihan muistavat vanhan sananlaskun Poissa silmistä, poissa mielistä? Nyt kun kaivoin keskeneräiseni silmieni eteen ja oikein kuvattavaksi, niin josko alkaisi tapahtua. Kaivauduin jopa niin syvälle, että löysin vasta puoli toista vuotta kesken olleet sukat (tai siis sukan, tuo on vasta se ensimmäinen) kaappini vihoviimeisestä nurkasta. Nämä tuskin valmistuvat koskaan, mutta pitäähän sitä ihmisellä joitakin haaveita olla. Ja ainakin on sukkaparka käynyt nyt ns. silmissä.


Niin, että jos saa pyytää. Se startiitti saisi pikkuisen odotella tai ainakin jäähtyä hetkiseksi. Ja jos jossakin lentelee ylimääräistä, ihan vanhakantaista, suomalaista sisua, niin täällä otetaan vastaan. Ainakin parin neuleen loppuunsaattamisen verran. Tattis.