30.6.2010

Mitäpä tässä


Kaikkea on ollut kesäkuussa jotenkin runsaasti. Pihlajan kukkia, syreenin kukkia ja nyt pioneja. Tuulta on piisannut. Oikein sellaista kovaa ja kylmää, jota ei kesäkuussa kaipaisi yhtään. Pistiäisen toukkia kärhöissä. Ai hittolainen, että olen noukkinut niitä ja tappanut. Tuosta noin vaan. Pelottavan helppoa. Siiliä on. Oikein sellaisia nälkäisiä, jotka makaavat pihallamme reporankoina ja odottavat, milloin heitä palvellaan. Korvatulehduksia on ollut kyllin. Sanoivat, että oikein kierre. Vaikka kyllä kait me se itsekkin ollaan jo tajuttu. Kauheasti kaikenlaisia antibiootteja ja särkylääkkeitä. Ja kyyneleitä. Eivät edes ne huonostinukutut yöt raaskineet kadota. Autolla on ajeltu. Ekologinen jalanjälkikin on varmaan kasvanut. Uimahalliin. Markettiin. Kylille. Kylään. Sinne lääkäriin. Ja mies kalalle. Kalaakin se on saanut paljon. Tai ainakin enemmän kuin ennen. Mustelmia on tullut paljon. Laastareita kulunut. Vaikka mitä. Ainoa mitä ajattelin, että on vähän, niin unta. Rahaa ehkä. Niin ja ampiaisia.

Saattaa olla, että huilaan hetken. En kauaa tietenkään, mutta vähän. Neulon sen pöytäliinapuseron valmiiksi. Virkkaan ehkä. Ja tuunaan itselleni sellaisen yltiönaisellisen mekon, jolle tuskin on koskaan käyttöä. Huomenna leivon jo kolmannen raparperipiirakan tälle kesäkuulle. Niitäkin enemmän kuin ennen. Kun on se oma kasvustokin nyt pihalla. Ja sitten me luultavasti ajamme taas lääkäriin ja viemme sinne rahamme. Ja toivomme, että tämä nyt edes vähän rauhoittuisi. Ettei tarvitsisi ruveta toivomaan, että pitäisi päästä jo töihin kotoa lepäämään. Että sitten olisi kyllä jo aika kurjasti asiat. Että ei me vielä siinä pisteessä olla. Mutta jos minusta ei kuulu - sanotaanko nyt vaikka viikkoon tai korkeintaan kahteen - niin olen levolla.

28.6.2010

Kotipitäjässä

Esikoinen totesi, että Muhos on pensaita. Oli siellä kyllä paljon muutakin.

26.6.2010

Showtime!

Bileet lähestyvät. Ne alkavat hetkellä millä hyvänsä. Lipunmyynti on kohta ohi. Sori.


Yleisö on kansoittanut parhaat paikat. Porukkaa on kuin muurahaisia, hyvä että puutarhuri itse mahtuu joukkoon kukkapenkin äärelle. Jokunen vip-vieras saattaa livahtaa viime hetkillä jonon ohi, ärsyttävää kyllä. Yläparvella keittiön ikkunassa on hitunen tilaa mattimyöhäiselle, jos ei ole seuran suhteen ronkeli. Se on kissan vaanimispaikka, eikä hän katso hyvällä puutarhaturisteja. Epätoivoisimpia lohduttanee tieto, että hän on lahjottavissa. Perattu särki käy oikein hyvin.


Yht´äkkiä väki hiljenee; jotain on tapahtumassa. Nyt se alkaa! Ensimmäinen kukka on aukeamassa. Olisiko se itse Shirley Temple? Ota näistä vanhoista staroista nyt selvää.. Mutta komea se on! Yhtä tyrmäävä kuin aina! Miten ne jotkut onnistuvat säilyttämään lumovoimansa vuodesta toiseen? Kunhan kaikki muut lähes viitisenkymmentä (!) vielä nuppuvaiheessa olevaa kukkasta on pyörähtänyt lavalla, täällä taitaa olla seremoniamestari aika äitelänä. Siihen asti katsotaan, että artistien vaatimukset backstagella täytetään ja huokaillaan ihastuksesta. Hymyillään koko ajan - ilman pakkoa. Ja toivotaan, ettei sade pilaa juhlia. Tällaisten kesäjuhlien järjestämisessä on aina omat vaikeutensa.


Jos jäi liput saamatta tälle keikalle, niin pionit ovat just nyt kiertueella koko Suomessa. Eli ei hätiä mitiä; ehditte hyvin mukaan. Omalla paikkakunnallanne.

23.6.2010

Rupesi luutu heilumaan


Muistatteko tämän? Loistava postaus, joka jäi kummittelemaan mieleeni. Ja tietysti tein emäntätestin. Tehkää tekin, jos jäi tammikuussa väliin. Mikään ei virkistä tiski- ja pyykkivuorten alla painivaa vaimoihmistä niin kuin testi, jonka tulos on tästä ei emäntä parane. Niin se ainakin minulle sanoi. Se testi. Ja nyt on mihin vedota, jos joku rohkenee epäillä kykyjäni kodinhoidon jalossa taidossa.


Emännillä oli ennen muinoin jonkinlainen kotitakki. Työtakki. Essutakki. Navettatakki. Tai mikä se oli. Komean sorttinen tietysti. Muistin himalaisen postauksen, sillä löysin vasta ihan oman emännän uniformuni. Tai kietaisumekko se on, mutta sen näköinen, että siihen pukeutuessa on ihan pakko ruveta silittämään, pyyhkimään pölyjä ja suoristamaan maton hapsuja. Tai ainakin ajattelemaan sellaisia töitä. Kaikin puolin kelpo hankinta siis. Jospa tästä huusholli kohenee.


Vaate on kirpparilta. Iskin siihen kiinni kuin sika limppuun, vaikka se on sininen. Vaikka siinä on keltaisia kukkia. Vaikka lomalla ei oikeastaan haluttaisi pukeutua työtakkiin ollenkaan. Takki on ihana ja olen miettinyt pääni puhki, ilkeäisikö siinä esiintyä vapaallakin. Sen verran olen ihanuutta korjaillut, että laskin kietaisunauhoja alemmas. Ennen olivat rouvat kait jotenkin pienempiä. Ja takin etupuoli on nyt takapuoli ja takapuolesta tuli etupuoli. Halusin kietaisun eteen, koska vaate tuntui muutoin hölmöltä. Operaatio luonnistui vaihtamalla taskut mekon toiselle puolelle. Helppoa!


Ja nyt tekisi mieleni väittää emäntätestille vastaan. Uudessa mekossahan emäntä on selvästi parempi!

Ja hei vielä te kaikki: kun se on ihan justiinsa se juhannus, niin toivottelen tässä jo kätevää juhannusta kaikille. Älkäähän vilustuko siellä viljapelloissa pyöriessänne. Ei kait se taika kauheasti kärsi, jos vähän jättää vaatetta ylle? Navettatakin vaikka?

20.6.2010

Keittiössä


Monessa blogissa on ollut satunnaisia kuvia satunnaisista esineistä. Esineet on koottu vaikkapa keittiöstä. Minäkin innostuin. Huomasin varsin pian, ettei touhua kannata jatkaa. En taida olla kaksinen kollaasin tekijä. Ei niistä ainakaan satunnaisia tule. Enkä pysynyt esineissä. Mutta keittiössä kuitenkin.

19.6.2010

Onko teillä lapsia?


Jos on, teille kertyy kaikenlaista. Kuten esimerkiksi älyttömästi tavaraa. Vaikka olisitte miten minimalisteja, kotonanne seilaa ennen pitkää saavikaupalla tavaraa, minkä olemassaolosta teillä ei ollut tietoakaan. Siis ennen kuin saitte lapsia. En nyt jaksa luetella kaikkea sitä pientä kiusallista rompetta, joka käy kipeästi kuin sen päälle astuu. Tai niitä, joista pääsee eroon, kunhan lapsi tai lapset kasvavat. Niitä, jotka korvautuvat toisilla. Mutta kun on sellaistakin, jota tekee mieli säilyttää. Lapsille itselleen tai muistoksi, jonka ääressä voi herkistellä viimeistään sitten, kun pesä on tyhjä.

En tiedä, miten teillä, mutta meille kerääntyy ennen muuta piirustuksia. Tuntuu pahalta heittää niitä pois. Mutta niitä on PALJON. Mietin Karjalan metsiä ja lintujen laulupuita. Kuinkahan monta humisevaa honkaa pelkästään esikoinen on piirtänyt? Siis paperina? Sen määrän tallettaminen nykyaikaisessa ahtaassa asuntokannassa on sula mahdottomuus. Mutta jos edes jotain talteen? Esimerkkejä eri ikäkausilta? Ne rakkaimmat? Ja mihin ne sitten laittaisi?

Kävin Kodin-Anttilassa ostamassa petitavaraa. Pussilakanoiden ja tyynyliinojen sisällä piili vastaus. Ainakin yksi sellainen. Petivaatteet oli taiteltu pahvin ympärille, joka jo itsessään oli kansionmuotoinen. Ei tarvinnut kuin päällystää ja laittaa solmimisnauhat. A vot. Jemma piirustuksia varten. Johon saa tungettua ainakin yhden laulupuun verran A4-kokoista taidetta. Toisen kansion päällystin tapetilla. Oli muuten nopsempi juttu, joten jatkossa mentäneen enemmän sillä linjalla.

16.6.2010

Meillä ei lasketa


Kolmessa pionirouvassani on pitkälti yli neljäkymmentä nuppua, joista vain pari näyttäisi jäävän suutariksi. Ja omenapuu, joka on sitä leukaan asti ulottuvaa kääpiösorttia, näyttää pukkaavan hedelmää sekin. Erittäin epävirallinen laskutoimitus tuotti yhdeksän paksunpulleaa omenan alkua. Älkääkä virnuilko yhtään. Täällä ollaan ihan fiiliksissä.

13.6.2010

Tarttis vissiin ruveta tekemään itelleen jotain

Yksvee luki Annaa. Numeroa 21 tältä vuodelta. Hyvä oli. Oli autoja ja tätejä. Mitäpä muuta sitä ihminen kaipaa. Sirkka Mertala oli "äijä", mutta ei se haittaa, sillä niin lapsen isäkin on. Ja äitikin joskus. Mielenkiinto oli jo herpaantumaan päin, kun lapsen ilme kirkastui. "Äittä!", se huusi. Isosti. Piti ihan selvyyden vuoksi nousta tarkistamaan tilanne. Yksvee oli varma asiastaan ja kun "äittä" näytti epäuskoiselta, lapsi osoitti varmemmaksi vakuudeksi sormellaan. Sormi osoitti Juhani Seppäseen, joka on minulle aivan tuntematon suuruus. Hän on tuo ystävällisen näköinen setä tuommoiset värikkäät paperisysteemit kaulassa tuossa alla olevassa kuvassa. Kuva on otettu kyseisestä Annasta. Heti kun järkytykseltäni toivuin. Häntä siis lapseni luulee äidikseen.


Olen visusti vältellyt oman naamarustinkini näyttämistä täällä blogissa. Nyt tiedätte miksi. Voi olla, että tänä iltana en unohda laittaa yövoidetta, silmänympärysvoidetta ja mitä niitä nyt on.

10.6.2010

Jo joutui armas aika


Ompelin tänä aamuna uuden verhon. Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Asiassa on monta huomion arvoista seikkaa. Ensinnäkin se, että ompelin. Kuukausia kestänyt kankaiden silmäily, suunnittelu ja koneen kaivuuoperaatio vaatehuoneen uumenista on päätynyt onnelliseen kliimaksiinsa. Esivalmistelut on totisesti tehty huolella. Olen jopa ahtanut puuvillaisten kankaiden kokoelmani olohuoneen lasiovelliseen astiakaappiin tuomaan ispiraatiota. Ja jätin ompelukoneen ruokapöydän nurkalle ikään kuin merkiksi. Josko sitä muutakin. Vaikka kaukana ovat ne ajat, jolloin kaverini nörttiveljet vinoilivat, että muilla ihmisillä seisoo pöydällään jatkuvalla syötöllä auki ihan joku muu kone.

Verho oli ommeltu, silitetty ja ripustettu paikoilleen jo ennen aamukahdeksaa. Se on loppujen lopuksi minulle varmaankin se merkittävin huomio. Olen jostain syystä saanut päähäni, ettei tässä hullunmyllyssä pysty ompelemaan saati sitten silittämään. Assistentteja on liikaa. Vaaratilanteita. Ja silti - jo illalla esivalmistelut huolella tehneenä - ompelin. Pienempi istui sylissä ja nautti koneen pörinästä. Isompi pysyi kaukana. Varottiin nuppineuloja. Pieni käsi yritti tehdä koneen näytölle omia asetuksiaan kesken ompelun. Silti tuli valmista. Silityksen ajaksi telkesin assistenteista sukkelimman syöttötuoliinsa. Ja sekin onnistui ilman huutoa. Mikä tässä oli niin vaikeaa, etten voinut tarttua tähän aikaisemmin? Vai sattuiko kaikille tänään se "hyvä päivä"?

Onnikin ymmärtää olla kysyvän näköinen. Mitä? Meilläkö ommellaan?


Verhona roikkuu aiemmassa kirpputoripostauksessani mainittu pöytäliina, joka jäi tuolloin ostamatta ja kaivelemaan. Se odotti minua kiltisti toista viikkoa. Liina on käsin kirjottu ja päärmätty. Se on täysin ehjä ja sen värit ovat säilyneet raikkaina. Siinä on pari haalean sävyistä kahvitahraa, jotka eivät kadonneet pesussa. Verhossa ne eivät kuitenkaan erotu niin selvästi kuin jos ne olisivat jatkuvasti silmien alla kahvipöydässä. Eikä näiden termiittien kanssa asuessa oikein viitsisi käsinkirjottuja liinoja pöydillä pitääkkään. Se olisi liinalle kuin kuolemantuomio. Ompelin liinan toiseen päähän kaitaleen valkoista puuvillakangasta. Itse liinassa saattaa olla pellavaakin, mutta en uskalla vannoa. Liinaa kiertää ohut teollinen pitsi, mutta jatkopalaan en sellaista liittänyt. Liinasta tuli kelpo verho kesäksi.

Täällä on vähän aistittavissa, että koko elämäni kestänyt beige-valkoinen-musta-harmaa-sisustustyyli olisi vihdoinkin antamassa periksi. Eikä kuulkaa haittaa yhtään. Ei kerrota miehelle, mutta jopa sellainen vanha, mutainen roosa - ehkä jopa rehellinen vaaleanpunainen - menisi läpi. Saisi infarktin raukka. Ensin ne lampaat ja sitten vielä tämä.

8.6.2010

Ällistysmies iskee!

Pienet yllätykset pitävät kuulemma avioliiton tuoreena. Piristävät pitkääkin liittoa. En tosin ole ihan varma, voiko tässä enää puhua yllätyksestä. Olisikohan ällistys parempi sana? En tiedä. Nyt saattaa nimittäin olla käynyt sillä tavalla, että olen kerrankin sanaton. Tai olin. Asiahan valkeni minulle jo jokunen tunti sitten. Ehkä on parempi, että sanon suoraan. Mies ilmoitti tänään omistavansa kolmekymmentä lammasta ja neljäkymmentä karitsaa. Hän ei ole ostanut teurastamoa; kyllä ne ovat ihan eläviä. Mutta luulisin, että lihakarjaa kumminkin. Kyse on mieheni asioista, enkä tietenkään voi kertoa asian yksityiskohtia. Juttu on kauhean pitkäkin. Ja kihara kuin paketillinen nuudeleita. Mutta puhuttakoon vaikka "yllätysperinnöstä". Kait se jonkinlainen osatotuus on sekin. Pääasia on kuitenkin se, että lampaita riittää.

Ymmärtänette nyt, että veti vähän hiljaiseksi. Sitten tuli mieleeni se vanha televisosarja. "Tankki täyteen". Muistattehan Sulo Vilénin? Sen, joka osti aina kun sai halvalla. Lampaitakin. Minun mieheni ei ole ostanut mitään, mutta silti kävi mielessä, että ollaanko me kohta kuin Emmi ja Sulo siinä sarjassa. Lampailla on suojaa, ruokaa ja hoitaja. Ne eivät ole yksin meidän huushollimme varassa. Ainakaan vielä. Välimatkaakin on kauheasti. Arvaatte varmaan, mitä mieleeni nousi, kun tämä osa asiasta selvisi. Mieskin arvasi. Siinä vaiheessa, kun vielä auoin suutani saamatta minkäänlaista ääntä ulos, hän jo vastasi, että ne on kuulemma vasta keritty. Ja että villa on tuhottu, koska tässä maassa sen kuskaaminen mihinkään jatkojalostettavaksi ei kuulemma kannata. Mies on äkisti ruvennut kuulostamaan aika pätevältä puhuessaan lammastaloudesta.

Ei, en aio ruveta tekemään lankaa. Minulla ei ole siihen yksinkertaisesti aikaa. Mutta jos silti kysyisin ihan viattomasti siltä varalta, että joku, joka asiasta mitään ymmärtää, lukisi tämän. Niin että
a) keritty villa on kait jotenkin pestävä, ennen kuin sen voi karstata. Eivät kauhean siisteiltä vaikuta ainakaan nuo naapuritilan lampaat. Onnistuuko "pienten erien" pesu saavissa esim. pihamaalla? Vaatiko kauheasti huuhteluvettä? Onko ihan hulluutta ajatellakkaan kaupunkioloissa?
b) Jos villan saa puhtaaksi ja jotenkin karstattua, niin onko villa semmoisessa tilassa heti karstauksen jälkeen, että sitä voisi huovuttaa?
c) Ja jos joskus olisi mahdollisuus jonkinlaiseen koeajoon rukki-nimisen laitteen kanssa, niin paljonko villaa tarvitsee ihminen, jotta siitä saisi vaikkapa kerän pari villalankaa? Riittääkö jätesäkillinen? Ja
d) onko villan karstaaminen kauhean pölisevää hommaa? Meinaan vaan, kun on tuo eläinpölyallergia kuitenkin olemassa, vaikka onhan meillä se kissakin..
En minä muuten, mutta kun tuo mies sanoi, että voisihan sitä pussillisen villaa aina joskus tuoda..

Niin ja mitäs neulojat sanotte: lasketaanko näin raa´assa muodossa olevaa villaa mitenkään mukaan, kun puhutaan lanka- ja villavarastoista? Mun jemmani nimittäin jäivät nyt kerrassaan vallan kakkoseksi tässä perheessä. Eihän mulla ole paljon mitään. Jos mieheen verrataan.

6.6.2010

Ihan hyvä päivä

Touhuttu kaikenlaista. Ei mitään kaksista; ihan snadisti vaan. Heiluteltu pensseleitä. Maalattu pikkiriikkisiä juttuja. Sellaisia, jotka tapahtuvat hetkessä, kun vain saa aikaiseksi. Teline, jossa roikutetaan kahvimukeja. Siitä saa nopeasti mukin käsiinsä, kun on pakko saada kofeiinia. Keppi, jonka tungin yhden hyllyn alle ikään kuin orreksi. Kanat puuttuvat, mutta kait siinä voi jotain roikuttaa. Näytän sen joskus myöhemmin. Alla kuvissa näkyvä pieni laatikko, joka oli aiemmin tummanpuhuva ja koristeltu - näin luulen - islamilaistyyppisin kuvioin. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta teki mieli maalata.


Kaikenlaisten pitsikirjojen ja blogien ja muiden syytä varmaan se, että piti nyt änkeä tuommoinen pitsikin siihen. Saa luvan passata. Tekisi mieleni vielä tuon kuvan vasempaan yläkulmaan kallelleen jotain kirjoitusta. Mietin vaan, että uskaltaakohan sitä ihan tavallisella kynällä huitaista. Vapaalla kädellä. Että Alvan ja Edlan kanssa rannalla 22/7 1908.

Alakuvassa ote epätoivoisesta yrityksestä peittää punainen. Siinä on sitten komea väri, mutta sisustuksessa en tajua sitä ollenkaan. Pieni tarjotin on ollut minulla iät ja ajat vailla mitään käyttöä, kun on se punainen. Yritys oli tuhoon tuomittu. Italialaistarjottimen kaikki kuviot on maalattu reippaasti yli; vähän niin kuin olisi teetetty työ päiväkodissa. Ei puhettakaan, että olisi pysytty "viivojen" sisällä. Maalasin samalla tyylillä, vaikka vähän hirvitti. Ei siitä nätti tullut, mutta parempi. Punaista näkyy vielä häivähdys siellä, toinen täällä, mutta päätin noudattaa jo edesmenneen tätini viisautta: "haitanneeko tuo mittää."


Maalaaminen oli kivaa. Aurinko paistoi. Se, että pihalla oli asteita vain noin kymmenen, unohtui sisätiloissa miltei kokonaan. Taustalla soi Groove FM. Tykkään vanhasta, mustasta musiikista. Ilmeisesti se ei ole järin trendikästä, koska aika vasta minua ystävällisesti valistettiin kyseisen radiokanavan osalta muutaman seitsentoistakesäisen voimin. Kuvitelkaa äärimmäisen paheksuva ilme. Sellaisella naamalla minulle sanottiin, että "Outi. Se on ihan paska." Tuli se tilanne mieleen tänään ja melkein nauratti ääneen. Ihanaa se nuoruus.

2.6.2010

Ohi kiitävää


Se nukkuu liian vähän. Tekee töitään usein puolille yön. Ihan oikeita töitä; niitä, joista maksetaan euroja. Petikaveri herää viideltä. Ihan sama, moneltako on laitettu nukkumaan. Viideltä pienet sormet työntyvät sen sieraimiin, ulottuvat verhoihin ja pian tulee hiljaista. Silloin sen on pakko aukaista silmänsä. Petikaveri yrittää karata sängystä. Tätä on jatkunut jo aika pitkään ja vaikutukset alkavat näkyä. Siitä on tullut kireä. Sillä ei naurata eikä juttu luista. Kaikesta on tullut yhdentekevää. Se unohtaa asioita. Se ei muista enää edes sitä, minkälainen oli ennen. Se on muuttunut joksikin muuksi. Joksikin sellaiseksi, joka ei kestä mitään. Tuntuu, kuin koko maailma olisi noussut sitä vastaan. Mikään ei pysy kädessä. Kaikki putoaa, kaatuu, menee rikki. Mikään ei toimi. Paitsi kahvinkeitin. Se juo loputtomasti kahvia. Kevään motto on ollut " pää tarvitsee, vatsa ei kestä". Vaikka paljon se on kestänyt.

Lauantaina se jää lomalle. Ja se herää todennäköisesti edelleen viideltä, koska petikaveri ei muutu. Ulkona pihlaja on kukassa. Tänä keväänä kaikki tuntuu olevan ohi jo ennen kuin edes tajuaa, että kaikki tärkeä on tässä. Käsillä. Nyt. Lauantaina se aikoo laittaa nukkumaan petikaverin viereen heti pikkukakkosen jälkeen. Ja seuraavana aamuna se saa luvan vääntäytyä ulos katsomaan, josko se ehtisi vielä vehreyteen mukaan.