31.5.2010

Ei tämmöistä ole


Minä kuulun niihin, jotka huokailevat, ettei kirppareilta koskaan löydy mitään. Tai kuuluin. Viime aikoina minulla on käynyt melkoinen flaksi niillä markkinoilla. Mutta toista sellaista päivää kuin eilen en uskalla ihan kohta odotella. Lähdin hakemaan pitsejä. No, niitäkin löytyi. Kankaita, joiden ääressä olisi voinut vuodattaa kyyneleitä. Retroa. Käsin kirjailtu kesäinen verho.
Ajattelin, että jos jotakin purnukkaa työpistettäni varten. Löytyihän niitä. Lapselle rankalaista merkkivaatetta. Itselleni täydellinen vanha pöytäliina erästä ompelusta varten. Ja minulla palkkapäivä vasta ensi viikolla. Piti karsia. Lapselle somin ranskalainen. Pyöreä hollantilainen rasia helmiä, paljetteja ja muuta pientä varten. Vihreä-ruskea-sävyinen rasia lankarullille. Se pöytäliina. Palanen vähän kummallista teollista pitsiä. Sinne jäi keinuhevonen. Se verho. Mielettämän turkoosi kulho. Kirkasta lasia. Ruskea-valkoista posliinia. Miten voi kaikki olla myynnissä juuri samana päivänä? Siellä olisi ollut jopa täyttä villaa oleva havunvihreä tweedtyyppisestä langasta neulottu villapusero, joka olisi ollut aika hulppea erilaisiin huovutuskokeiluihin. Siis sellainen, mitä on etsitty kuukausi- jopa vuositolkulla. Kyllä kirvelee. Jos onnetar luet tämän, niin jemmaa ainakin se hevonen ja se valkoinen verho palkkapäivään asti. Jooko?

Tämä hame lähti. Nanson trikoohame. Värit mulle just eikä melkein. Koko jetsulleen. Ei tartte tehdä mitään. Pesu vaan ja menoksi. 4 euroa.

27.5.2010

No nythän mä sen kekkasin!

Mullahan on tämmöinen. Ollut jo kauan. Ihan itse olen sen pikkukätösilläni kunnostanut ja verhoillut. Taitaa olla ihan niitä ensimmäisiä kertoja, kun vanhoja huonekaluja on tullut korjailtua. Ja sen oikeastaan huomaa. Sen jälkeen sekä makuni että taitoni ovat.. noh.. jatkojalostuneet? Taburetin jalkoja peittävä kiiltävä lakkapinta on kiusannut minua pitkään. Vahaa sen pitäisi olla. Hohteen himmeämpi. Kangas tosin kelpaisi edelleen. Mutta en ole saanut aikaiseksi ryhtyä toimeen.


Sitten tuli mieleeni, että mullahan on näitä tämmöisiä. Kiitos vain, Soile, muistutuksesta! Soilen tavoin en ole haaveillut täkkikoosta koskaan, korkeintaan lasten sänkyyn. Tyynyä nyt lähinnä ajattelin tai jotain. Mutta tämäkin homma hyytyi.


Ja nyt sitten tajusin, ihan just äsken, että noissa virkatuissa kuusikulmaisissa palaissahan saattaisi piillä kesäinen ratkaisu taburetti-paran piristämiseksi. Jos tekisi jotain jaloille ja heksoista siihen sellaisen irrotettavan päällisen. Onhan tuo kyllä aika pastellinen tuo virkkuu, mutta silti ajatus tuntuu aika houkuttelevalta.


Surkeaa, että pitää lähteä töihin. Kesken kaiken innostuksen puuskan. Valokuvatkin ovat tuhnuisia, kun en ehtinyt odotella valon määrän lisääntymistä ja auringon liikkumista oikeaan paikkaan. Jos idea tuntuu hyvältä vielä työpäivän jälkeenkin, sitä kannattaa kokeilla, vai mitä sanotte?

24.5.2010

Hitaasti langasta


Taidan olla aika hidas neulomaan. Siitä huolimatta, että tikuttelen lähes joka ilta. Harjoituksen puutteesta on tuskin kysymys. Ehkä se on geeneissä tai jotain muuta sellaista. Pöytäliinapusero matelee. Etanakin taitaisi neuloa rivakammin. Minun uusi tyylini on näköjään sellainen, että ensin neulotaan, sitten keksitään virhe ja sitten puretaan. Miltei kokonaan se, mitä on juuri saatu aikaiseksi. Vaikka jo vannoin, etten enää pura. Tällä tyylillä illassa edetään loppujen lopuksi aika vähän. Suunnittelin alkuunsa, että pöytäliinapuserosta tulee toukokuun neule. Mutta kesäkuulle se menee. Ei voi mitään.

Jos olenkin neulojana hidas, langan ostajana osaan olla nopea. Erityisen sukkela olin tänään tehdessäni tutustumiskäynnin Oulun uusimpaan lankakauppaan, jolle moni täällä päin asuva varmasti toivoo pitkää ikää. Koska edellisestä langanostotilanteesta on jonkin verran aikaa, tein kaupat hyvällä omalla tunnolla, vaikka en minä tietenkään sitä lankaa juuri nyt tähän hätään tarvitse. Minullahan on se pöytäliina. Ehkä hurmaannuin siitä, että myyjättärellä oli jalassaan kotoisasti villasukat. Sellaiset harmaat. Ei kenkiä. Eihän sellaiselta ihmiseltä voi olla ostamatta. Todennäköisesti palaan samaiseen putiikkiin aika pian. Sen verran isosti minulle huudeltiin hyllyltä, jonka alalaidassa luki sievästi "Rowan Felted Tweed". Mutta sitä ennen sen pöytäliinan on syytä valmistua. Eli neulomisiin!

17.5.2010

Tekee mieli ihmetellä


Jos ihminen pistelee maahan joka ikinen syksy pussitolkulla valkoisten tulppaanien sipuleita, luulisi, että on kohtuullista odottaa, että maasta nousisi - jos ei nyt kokonaista divisioonaa, niin ainakin jokunen valkoinen tulppaani kärsimättömänä odottelevan ihmisen iloksi. Jos sama ihminen on hoitanut kyseisiä kukkapenkkejä kohta kuusi kesää, eikä ole eläessään tuikannut maahan muun kuin valkoisten tulppaanien sipuleita, luulisi myös, että todennäköisyys sille, että keväällä piha lainehtisi valkoisten tulppaanien merenä, olisi edes jonkinlainen. Ne muutamat mustat tulppaanit, joita penkeistä löytyy, ovat tavaton poikkeus kyseisen ihmisen tulppaanivärikartassa. Tulppaanien yksikertaisesti kuuluu olla täysin valkoisia tai sitten niissä voi olla jokunen vieno säväys jostakusta toisesta väristä, mutta silloinkin tulppaanin pääasiallinen olomuoto on ennen kaikkea valkoinen. Lisäksi ihminen, joka tietysti on vielä varsin tuore puutarhurina, on antanut itsensä ymmärtää, että nykytulppaanit ovat siten sisäänrakennettuja, että ne kukkivat suorastaan pommin varmasti istutusta seuraavana keväänä. Sitä olisi suorastaan mahdoton estää. Sen sijaan paljon hankalampaa on saada tulppaani kukkimaan myös seuraavina vuosina. Tämän ongelman minimoimiseksi kyseinen ihminen on katsonut parhaaksi kärrätä pihaan joka syksy uuden lastillisen valkoisten tulppanien sipuleita. Rahaa säästämättä. Laadusta tinkimättä. Että olisi keväällä taas ihasteltavaa.

Ja arvatkaapa, minkä värisiä tulppaaneja ihmisen pihasta nousee? Keltaisia. Mieletön määrä keltaisia tulppaaneja. Ja yksi pinkki. Siinä pinkin vieressä on kaunis valkoinen tulppaani. Hän vaikuttaa kovin yksinäiseltä. Toivottavasti ne muut valkoiset ovat vain myöhässä. Muuten ihminen saattaa menettää järkensä.

14.5.2010

Se on täällä


Kesä. Ja meillä ensimmäinen pörisevä sisätiloissa. Oletan, että se on kimalainen. Se ääni on vähän semmoinen. Kuin partakoneessa olisi äänenvaimennin. Mutta en ole nähnyt. Eteisen vaatekaappi joka tapauksessa surisee. Nyt illalla. En tiedä mitä tehdä. Kuopus nukkuu ihan vieressä, enkä oikein voi ruveta tyhjentämään kaappia, etsimään surisevaa ja hätistelemään sitä ulos tai Tuonelan maille ilman, että siitä lähtisi liikaa ääntä. Heräisi lapsi ja tämä siunattu rauha olisi poissa. Tai pilallahan se on jo se rauha. Kissakin kävi jo kaapissa. Olisi jäänytkin sinne, mutten antanut. Vielä tässä kissaa hoitamaan. Kurkistelin kaappiin, mutten uskaltanut olla kovin rohkea. Jos se onkin joku muu. Vedin liukuovet kiinni ja huomasin, että siihen jää rako ihan väkisin. Se mahtuu kyllä semmoisesta raosta. Että uskallanko laittaa nukkumaan. Jos se onkin ampiainen ja tulee ulos ja pistää. Että on kiusallista. Pitää varmaan vielä kuunnella hetki. Nukkuukohan ne semmoiset ampiaiset? Ja mihinköhän aikaan? Kyllä tämä on nyt se kesä. Merkit ovat selvät.

11.5.2010

Niiaan ja kumarran


Sain jokin aika sitten tunnustuksen. Kiitokset siitä. Leikkiin kuuluu, että tunnustuksen saaneen pitäisi nimetä seitsemän omasta mielestään kaunista blogia. En aio sellaiseen ryhtyä; kovin kauniita olette kaikki. Sen sijaan tuli mieleeni äsken tuolla sateen kastelemalla pihalla, että listaan seitsemän kaunista asiaa, joista pidän. Saatanpa vähän rakastaakin. Niitähän on tietysti paljon enemmän - sellaisia kauniita asioita, mutta tänä aamuna valintani näyttää tältä. Ja se on oikeastaan kastematojen vika. Tapani mukaan tulin keränneeksi märältä asfaltilta löytämäni madot turvaan kukkapenkkini vähän kuivempaan kohtaan. Ja juu, tiedän, että naapureilla riittää minusta jutun juurta. Eikä niitä matoja ollut kuin ehkä kuusi.

Seitsemän kaunista:

1. Kastemadot. Puutarhurin parhaat kaverit.
2. Sudenkorennot. Niitä olen rakastanut aina.
3. Merihevoset. Voiko niistä olle pitämättä?
4. Kimalaiset. Vai mitä ne ovat ne paksut, isot ja pörröiset raitapaidat? Älkää sotkeko ampiaisiin. Me ei olla väleissä.
5. Kaikki mahdolliset maatiaislajit ja -rodut. Ei tarvinne perustella.
6. Irlannin susikoirat. Niin, vaikka olenkin kissaihmisiä.
7. Lohikäärmeet. Esikoinen sanoisi tässä kohdin, että "Äiti, ei lohikäärmeitä ole olemassa! .. Eihän?" Mutta onneksi hän ei ole tässä. Minä pidän lohikäärmeistä. Tiedä vaikka muistuttaisin sellaista vähän itsekkin. Lapset ovat niin konservatiivisia..

Ja käsityöihmiset! Käykääpä kurkistamassa tuota blogia, josta tunnustuksen sain. Sitä pitää yläasteikäinen (kyllä!) tyttö, jonka kädenjälki on sitä luokkaa, että maailmassa on näemmä toivoa. Neulojillakin.

9.5.2010

Sateista sunnuntaita

Kevät taitaa olla vähän myöhässä täällä pohjoisessa. Äitienpäivänä valkovuokkojen meri on yleensä ollut jo hiukan nuupallaan pihallani, mutta tälle keväälle ei mullasta ole kohonnut kuin hädin tuskin kurkistus vuokoista. Sinivuokot kyllä kukkivat komeasti, mutta niitä minulla on niin vähän, ettei niitä riitä poimittaviksi. Ei siis valkovuokkokimppua eikä edes kuvaa sellaisesta. Ei, vaikka on äitienpäivä. Sen sijaan kuvia äitini pihalta. Silloinkin satoi.


Viime keväänä äitienpäivän alla silmiini sattui runo jossain lehdessä. Tietenkään en painanut muistiin. Enkä ottanut ylös. En nimeä, en kirjoittajaa, en mitään. En, vaikka pidin siitä. Jotain siinä oli sellaista, että äiti-ihmiset eivät enää ole - jos puutarhakielellä puhutaan - kukkapenkkien kaikkein sulokkaimpia kukkasia. Eivät niitä, joita ihaillaan ja joiden ääreen jäädään pidättämään hengitystä ja huokailemaan. Siinä sanottiin aivan varmasti, etteivät äidit ole enää pimpinellaruusuja. Sen muistan. Äidit ovat multaa. Muhevaa, kosteaa, tuoksuvaa, lämmintä multaa, josta versoo elämä. Josta kaikki ne pimpinellat kasvavat. Minusta se oli mukava ajatus. Olen mielelläni multaa ja luulen, että oma äitini myös on. Oikein sellaista kompostimultaa, jossa kuhisee. Sellaista elinvoimaista, josta voi nousta mitä vain. Vaikkapa jokunen yllätyskin joskus.

Niin sitä minä vaan, että hyvää äitienpäivää. Erityisesti sille omalle. Ja kaikille muillekkin. Heille, joista pimpinellat jo kohoavat sekä heille, joilla se on vielä edessä. Mukavaa päivää myös heille, jotka ovat ja pysyvät pimpinelloina koko ikänsä. Omasta halustaan tai pakosta. Eiköhän keitetä, kaikki me naiset, oikein hyvät kahvit?

6.5.2010

Usvaa

Tekisi mieleni kertoa, ettei tauti lähtenyt talosta. Ei ole emäntä päässyt puhaltamaan puhurin lailla. Alkaa tympääntyä. Istuu käsi poskella ja miettii, että tämmöistäkö se nyt sitten on. Tämä elämä. Aina. Mutta en kerro. Sanon sen sijaan pari sanasta pitsistä. Vaikka melkoinen itkuvirsi se taitaa tulla siitäkin.


Olen nimittäin neulonut, vaikka ei sitä tästä blogista huomaa. Itse asiassa olen onnistunut varastamaan neulomiselle enemmän aikaa kuin aikoihin. Se hyöty kaikesta sairastamisesta on ollut. Olen istunut pikkupotilaan tautivuoteen vierellä, valvonut unta ja neulonut. Ja noitunut. Kironnut kaikki langankierrot, puikoilta pudonneet silmukat ja silmäni, jotka eivät millään pysy oikealla mallikartan rivillä. Ja niitä on riittänyt. Rumia sanoja. Olen ollut oikein luova niiden suhteen. Myös pitsin purkamista on ollut kylliksi. Ja se, jos mikä on hullun touhua. Purettuani, korjattuani, noiduttuani, itkettyäni ja miltei menetettyäni järkeni pari kertaa päätin olla purkamatta. Korjaamatta. Niin, että jos tämä koskaan valmistuu, en aio esitellä neuletta teille, neulovat ystäväni. Ainakaan kovin läheltä. Sen verran montaa pudonnutta langankiertoa olen saanut etsiskellä ja paikata virheiden aiheuttamia havereita kuviossa. Koetan kuitenkin uskotella itselleni, että ei sitä kukaan oikeastaan huomaa. Tuollaisesta soputeltan levyisestä hulmuhelmasta mitään näe.

Lanka on Dropsin Alpakkaa, jota ostin syksyllä Oulun messuilta erästä toista neuletta varten. Se rupesi kuitenkin huutelemaan tällaisen ilmeisesti enempi kesäneuleeksi tarkoitetun mallin perään. Mallia teki mieli kokeilla. Kiinnosti nähdä, tuleeko kahdesta neulotusta pöytäliinasta todellakin pidettävä tunika. Mutta puuvillalle en syttynyt. Tuntuu, että miltei kaikki puuvillatekeleeni ovat jossain vaiheessa pitoa kulahtaneet muodottomiksi enkä usko, että tämä malli kaipaa valmiina enää yhtään enempää leveyttä. Lämminhän siitä tietysti tulee. Että tuskin mikään rantavaate. Ja allehan tuo vaatii toisen puseron. Menee muuten pornon puolelle koko vaate. Langan sävystä tykkään kovasti. En tiedä, onko se vihreä, sininen vaiko harmaa. Se on sellainen sumuinen päivä. Usvaa. Ja koska neulemalli taas on tuollaista höttöä ja hattaraa, ne saavat nyt sopia yhteen. Pussauskoppiin, sano. Toivon kovasti, että neuleesta tulee langan takia pidettävä.

Koska omat hommat seisovat edelleen, olen tutkiskellut toisten aikaan saannoksia ja haaveillut potilas sylissä. Lehtiä. Blogeja. Alla olevat kuvat napsin uusimmasta Maalaisunelmia-lehdestä. Sitä vaan miettii, että ihan oikeastikko sitä joku asuu noin. Että on tuollainen koti. Tuollaisesta kun aamulla heräisi, ei varmasti olisi aamuäreä. Kaikki sujuisi kuin elokuvissa. Voisiko kauneuden keskellä edes suuttua? Murjottaa? Näytellä ukkokullalle hapanta naamaa? Voikun saisi joskus ottaa siitä selvän.