27.2.2010

Luulin,



että hukkuisin työhön. Itse asiassa olin siitä varma. Näin jälkikäteen koko helmikuu näyttäytyy sarjana deadlineja; päivämäärinä, jolloin piti olla valmista. Ja on ollut. Melkein ainakin. On pakerrettu päivää, iltaa, viikonloppuja. Valvottu öitä. Ruokapöytämme katosi paperimereen jo viikkoja sitten. Pitänee ilmeisesti hommata työpöytä. Jos siis selviän tästä. Ja nyt on tämä uusi huoli. Rupeaa tuntumaan, ettei se ole työ, joka minut nielee. Kyllä se on tuo lumi. Me hukumme siihen kaikki. Tai sulamisvesiin, jos tuo massa ikinä sulaa. Tällainen keli lannistaa yltiöpäisimmätkin kevään odottajat. Tosin mies aikoo aloittaa huomenna grillikauden. Vaikka umpihangessa. Ihan piruuttaan.

Heille, jotka odottavat valmista käsityörintamalta, on vähänlaisesti kerrottavaa. Huivi, jota yritän koota kaveriksi Wurmille, on vasta alkutekijöissään. Samoista langoista, samoissa väreissä. Siinä pitää itse säveltää aika lailla, joten vaarana on, että se menee puihin. Ja ettei koskaan pääse näytille täällä. Sitten on vauvanpeitto, joka on ollut kesken jo kauan. Olen kertakaikkisen kyllästynyt lankoihin, jotka siihen aikoinani valikoin. Ja siksi se etenee hitaanlaisesti. Mutta koska edelleen yritän uskoa kevään tuloon, aion saada sen valmiiksi. Ehkäpä tänäkin vuonna koittaa se hetki, jolloin topatut makuupussit voi vaihtaa vaunuissa ohuempaan vaunupeittoon. Ehkä. Sillä vaunupeitoksi se jää. Yhtään isompaa en siitä tee, kuin mitä on pakko. Yhtään lankaa en siihen lisää osta. Vaikka nukenpeitoksi sitten, jos ei muuhun siitä ole. Sen verran oksennuksen näköinen siitä tulee. Ja ideoita olisi. Varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Mistä ihmeestä niitä nyt pukkaa kuin lunta taivaalta? Piti ihan perustaa sellainen vihko. Että laittaisin niitä ylös, sitä mukaa kun niitä tipahtelee. Jotta muistaisin sitten, kun on aikaa tehdä, mutta mielessä ei yhtään ajatusta. Sekin päivä koittaa vielä.

13.2.2010

Valokylpyjä




Valoa riittää jo. Välillä jopa valokuvaamiseen asti. Ja lämpöä. Onnin lempipaikka eteläikkunan edustalla kylpee molemmissa. Jopa kissalle tulee liian kuuma. Pitää vaihtaa paikkaa varjoon lattialle. Ja esikoinen vaatii sälekaihtimia kiinni. Ottaa silmiin kuulemma. Kevät ei tunnu sopivan kaikille. Tarvitsevat totuttautumisaikaa. Iloitsevat vielä lumesta. Lumivuorista. Ikkunan takana pyrähtävistä talitinteistä. Iloitkoon vaan, kohta on minun vuoroni. Ja muiden kaltaisteni. Niiden, joille valoa ei voi koskaan olla liikaa. Lämpö onkin sitten ihan kokonaan toinen juttu.

Valoisaa ystävänpäivää kaikille!

10.2.2010

No mutta!



Katsos kummaa! Sehän on valmis neule. Helmikuussa tahkottu. Silmukka kerrallaan, kuten Marilla on ollut tapana tsempata minua tuolla kommenttilaatikossa. Siihen on neulottu raitojen lisäksi yksi kurkunpääntulehdus, korvatulehdus sekä lukuisa joukko erilaisia allergisia reaktioita. Rupsuja, pieruja, paukkuja ja muuta törinää. Kakkakepposia. Kyllä - arvasitte oikein, imeväisemme on aloittanut päiväkotiuransa ja siirtynyt lehmänmaitoon. Kaikesta kaasutuksesta ja muusta potemisesta huolimatta täällä on yritetty myös neuloa. Ja nyt siis oikein tuloksen kanssa. Olen aika onnessani. Siitä huolimatta, että se on vain pipo.


Malli: Wurm by Katushika (ohje löytyy Ravelrystä täältä)
Langat: Araucania Ranco Solid ja Noro Silk Garden Sock S 245
Puikot: 3,5 ja 4,0 pyöröt

Jotenkin siitä tuli taas aika värikäs. Mistähän se johtuu, että lähinnä vain mustia ja ruskeita ulkoiluvaatteita omaava henkilö päätyy huomattavasti muuta vaatetusta värikkäämpiin päähineisiin? Katselin ulkosalla nuorisoa ja huomasin, että niillä on samaa vikaa. Tähän pipoon kun vielä jaksaisi kirjoa silmukoita jäljitellen "svea", niin tiedä vaikka luulisivat trendikkääksi. Tai sitten eivät. Hyvä puoli tässä on tietysti se, että tämä vaatii jotain kaulaan tai käteen tai johonkin. Siis jotakin muuta reippaan väristä. Neulottua. Ettei niin pistäisi silmään. Yksinäinen raukka.


Huomasin, että pipoa voi pitää molemmin päin. Se on neulottu ajatuksella, että Noro jäisi piiloon noiden nurjien vihreiden makkaroiden alle ja pilkahtelisi sieltä silloin, kun huvittaa. Mutta oikeastaan tuo nurja puoli näyttää kivemmalta. Ei niin siistiltä, mutta väriensä puolesta passelimmalta. Eiköhän tälle pitoa tule, kunhan taas totutellaan tovi uuteen sävymaailmaan. Ja nyt olisi mielessä jo idea tai pari tulevia käsitöitä varten. Voi kaikki neulojien ja virkkaajien suojelupyhimykset ja onnettaret; rauhoittakaa imeväisen vatsa ja suokaa poloiselle rauhaisia yöunia, että äitimuori ehtisi pyöräyttää edes kerroksen tai pari illassa.. Enempikin tietysti käy, mutta ei täällä ahnehdita, ehei.. Tavoite tälle vuodelle on projekti per kuukausi. Siitä ollaan muuten jo myöhässä. Mutta nyt on pää auki!

7.2.2010

Kyllä tää ois nyt tässä



Tämä talvi. Eipä silti, että siinä mitään vikaa olisi ollut. Riittävän kylmä. Tarpeeksi luminen. Ja ylenpalttisen kaunis. Mutta silti. Minua on alkanut jo vähän kyllästyttää, jos näin saa sanoa. Ja tänään, kun aurinko paistoi korkeammalta kuin pitkään aikaan, minusta tuntui, että nyt on se hetki. Se, kun talvi loppuu ja on aika kääntää uusi sivu. Uusi vuodenaika. Aurinko lämmitti talomme eteläseinustaa niin, että lumi alkoi sulaa. Että voi olla pienellä asialla valtava vaikutus. Vesipisaralla. Joka kavereidensa kanssa pudotessaan päästää hädin tuskin kuuluvan äänen. Tip tip tip. Sitä me tuijotimme isolla porukalla. Kuuntelimme. Ja tuntui, että on juhlan paikka.

Kerroin heti parille tutulle. Jo siis ennen kuin teille. Anteeksi siitä. Mutta kun tutut ovat olleet niin alamaissa. Ensin kuoli se keijunmekko. Sitten menivät pelargoniat. Tutuista sinnittelevät vielä kaksi ulkomurattia, jotka tosin ovat kovaa tekoa. Jo kolmatta talvea minulla. Ja oliivipuu. Sekin hengissä vielä. Jouluruusu on niin huonossa hapessa, että se tuskin kuuli. En uskalla toivoa, että se selviäisi. En, vaikka lumi sulaa jo. Eilen ostin marketista kevään sipulikukkia ruukkuineen. Ei tarvitse odottaa hankien sulamista, että pääsisi tunnelmoimaan. Niitä kun tujottelee ja tippuvia pisaroita, niin kyllä tästä selvitään. Nekin päivät, jolloin vielä tupruttaa lunta. Silloin voi hokea vanhaa mantraa. Sitä, jossa sanotaan, että uusi lumi on vanhan surma.

2.2.2010

Hysss!


Siinä on valmista neulepintaa lähes yhtä vähän kuin edellisen postauksenkin kuvassa. Mutta tätä on neulottu ehkä vain noin parikymmentä minuuttia. Minä luulen, että se on nyt se inspiraatio. Voi kunpa se olisi! Oli ihan pakko sukeltaa illalla lankakätköihin. Keriä vyyhti auki yömyöhällä. Hätistellä kissaa langan kimpusta. Tuli sellainen ajatus. Ja nyt haluttaa nähdä, että toimiiko se. Puhelin on äänettömällä. Pakolliset kuviot hipsutellaan villasukissa. Varpasillaan. Kun se ei nyt vaan säikähtäisi. Ja lähtisi pois. Se inspiraatio. Niin että älkää nyt mekastako!