30.11.2009

Sukkamaratoonarin paluu (osa 5)

Marraskuu painuu kohti iltaa, kun sukkamaratoonari vilkaisee kelloaan. Hän ei näytä harmiaan, vaikka aikaa tähän projektiin on kulunut aivan liikaa. Minkäs teet? Kaikenlaista reitin varrelta huutelijaa, radalta pois ottajaa ja jarrumiestä on riittänyt pilvin pimein. Niin kuin nyt se vauva, jota ei tietenkään voi moittia. Sitten on se punanuttuinen, pitkäpartainen kaveri, jonka hommissa meni useampi iltapuhde ja ehkä vähän öitäkin. Se Wallanderin Kurt, kuulemma Ruotsin paras poliisi, vähän kyllä säälittää. Se on vonkaillut noviisia matkaansa jo useamman illan, mutta ainakin tähän asti on sukkamaratoonari jatkanut vain tylysti matkaansa.

Reissu on kieltämättä venähtänyt. On aloitettu, purettu ja taas aloitettu. On innostuttu ja petytty. On menty maitohapoille, kuukahdettu tien poskeen ja maattu ensiaputeltassa. On heitetty kutimet hiiteen ja sitten myöhemmin kiukun jo vähän laannuttua käyty niitä sitten sieltä hiljokseen keräilemästä. Ja vaikka innokkaimmat kisaturistit lienevätkin jo pakanneet kamppeensa kaiken toivonsa heittäneenä, sukkamaratoonari ei ole luovuttanut. Sieltä hän tulee, hirvittävän hitaalla vaudilla, kasvoilla kammottava irvistys ja kaksi sormeaan teloneena. Sumuun kietoutuneena hän kaartaa viimeiseen nousuunsa. Järjen valo on sammunut kuin marraskuinen päivä, mutta kädet käyvät vielä. Maratoonari hakee viimeisiä voimiaan hokemalla mielessään kaikkia muistamiaan talvisodan taistelupaikkoja. Tuleen ei saa jäädä makaamaan eikä miestä jätetä. Tai jos jätetäänkin, niin naista ei ainakaan. Ei missään tapauksessa. Ovatko valkotakkiset valmiina? Paarit valmiiksi maaliviivalle! Sillä joku tässä nyt kaatuu; marraskuu, maratoonari tai molemmat.

27.11.2009

Ei mitään asiaa

Täällä podetaan jalkaa, flunssaa ja marraskuuta, joka onneksi kohta on ohi. Olen joutunut lisäksi nielemään aika tavalla pettymyksen karvasta kalkkia, eikä sen jälkimakuakaan voi juuri kehua. Mitään ei ole siis touhuttu. Sellaista, mistä täällä haluaisi jotakin sanoa. Tai jos onkin, niin se on sitten sitä hyshys-osastoa. Tiedättehän, ne tontut ja muut.


Oikeastaan tulin vain ilmoittautumaan. Jotta postaukseen tulisi edes jotain järjellistä, ajattelin jakaa piparireseptini. Se on Kotiliedestä (se lehti) napattu ja ihan ehtaa vintagea. Ohjeen lehteen lähettänyt rouva kertoi leiponeensa ohjeella piparinsa jo 1940-luvulta lähtien. Minä olen lisännyt ohjeeseen yhtä sun toista tilanteen ja tunnelman mukaan. Yleensä appelsiinin kuorta tai konjakkia. Tällä kertaa tein sellaisenaan. Sen verran on tämä jatkuva sade ja kitkerä meininki minua lannistanut.

6,5 dl siirappia
1/2 tl hienonnettua neilikkaa
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
1 rkl pomeranssinkuorta
Kiehauta siirappi ja mausteet kattilassa.
Lisää 2 dl fariinisokeria.
Paloittele joukkoon 250 g voita tai margariinia. Sekoita hyvin. Jäähdytä seos.
Lisää seokseen 4 munaa yksitellen ja hyvin sekoittaen.
Sekoita 3 tl soodaa vehnäjauhoihin (14-15 dl) ja hämmentele taikinaan.
Lorauttele jauhojen mukana taikinaan 1 1/3 dl kermaa.

Pistä taikina yöksi jääkaappiin.
Keittele aamulla tujakat kahvit ja juo ne rauhassa, mikäli mahdollista. Ota siksi aikaa taikinakulho jääkaapista pöydälle odottelemaan, jotta taikina ehtisi vähän pehmetä. Muuten tarvitset sen lohkomiseen kirvestä.
Uuni saa olla sen 175 astetta.

Jos tykkäät, että pipareissa pitää olla tuhdisti potkua, lisää mausteita reilulla mitalla. Tämä on pula-ajan ohje eikä aineksissa ole siksi tuhlailtu. Hyviä kuitenkin näinkin. Puolikkaasta ohjeestakin tulee ihan reilu satsi.

Niin ja marraskuulle aion näyttää pitkää nenää. Se on nimittäin adventtiaika ihan tuossa noin kynnyksellä ja tämä marraskuu on kohta kärsitty. Piparirikasta ensimmäistä adventtia kaikille! Ja jokohan sitä lunta saisi.. vinkvink sinne yläkertaan.

20.11.2009

Oli ihan pakko

tehdä tämmöinen tipi. Onhan tämä nyt vähän eri toista kuin semmoinen sukka. Puhumattakaan sukan neulomisesta. Se ei nyt maistu. Ei alkuunkaan. Mutta tipin teko, se on kivaa! Ja jotenkin tuntuu, että tämä pikku tipinen ei suinkaan jää ainoaksi. Pitäähän se nyt kaveri tehdä. Tai kokonainen parvi, kuka tietää.


Tipi ei ole omasta päästä, vaan ohje löytyy täältä. Minun sekalainen puuvillalankakokoelmani taitaa olla ohkaisempaa sorttia kuin ohjeen kehittelijällä, sillä lintuseni lienee pienempi kuin hänellä, vaikka kroppaan onkin virkattu useampi kerros värejä. Nokastakin tuli tuommoinen piikki. Mutta muuten kiva. Kaivelkaahan virkkuut esiin, tämmöinen syntyy sukkelasti.

15.11.2009

Omaa napaa

Tanja yllätti minut leikkimielisellä haasteella. Yllättävän hankalaa tämä. Kuten Tanjakin jo totesi, menee helposti latteuksiksi. Päätin siksi jättää pois kaiken, mikä liittyy rakkaimpiini: perheeseen, lapsiin, läheisiin. Eli sen osan, mitä ilman elämä olisi todella vaikeaa. Ei siis puhetta Rakkaudesta eikä maailmanrauhasta, vaan minusta.



Harrastan: Tuskin mitään. Varmaan joutilaisuutta ja köllöttelyä, jos se vain olisi mahdollista. Luulenpa, että saisin päivän kulumaan varsin mainiosti siirtymällä valon mukana huoneesta toiseen, löhöpaikasta toiseen. Kirja tai lehti mukana. Minäkin kuulun siihen heimoon, joka vierastaa aikataulutettuja harrastuksia. On minulla sellaisiakin ollut, enkä kiellä, etteikö tulisi, mutta helppoa se ei ole. Kaikki harrastukseni taitavat liittyä jotenkin kotiin tai niitä voi touhuta kotoa käsin. Ja nimenomaan käsin. Kodin kohennus ja kunnostus, kaikenlainen rappaaminen ja nysvääminen, kankaiden, lankojen, nappien ja nauhojen hämmentäminen ja ehdottomasti haaveilu. Suunnittelu. Se tuntuu olevan tärkeintä. Toteutuspuoli laahaa selvästi perässä nykyään. Niin ja sitten minä neulon. Vaihtelevalla menestyksellä.

Haastavinta elämässäni: Aika. Tai paremminkin sen puute. Tuskin sitä oikeasti on sen vähemmän kuin ennenkään, se vain jotenkin tuntuu siltä; aika karkaa käsistä. Ymmärrän toki, että ongelma johtuu pitkälti elämäntilanteestani, mutta jos tilannetta voisi edes hitusen helpottaa jollain strategialla, toivoisin keksiväni sen.

Rakastan: Vanhoja kivitaloja, huikeaa huonekorkeutta, ikkunasyvennyksiä. Metsää, puita ja mustavariksia. Hiljaa putoavia lumihiutaleita, sadetta kasvoilla, leppeää tuulta. Keväällä maasta nousevaa vihreää. Sitä hetkeä, kun saa työntää kätensä ensi kertaa sulaan ja keväänkosteaan multaan, sen tuoksua. Vanhoja huonekaluja, esineitä, joilla on tarina. Tätähän voisi jatkaa loputtomiin..

En voisi elää ilman: Valoa. Ja luulenpa vielä, että tarkemmin sanottuna tätä ohutta ja hieman viileää pohjoista valoa. En pidä verhoista enkä mistään muustakaan minun ja päivänkirkkauden välissä. En silti tarvitse kirkasvalolamppua enkä etelänmatkoja pimeään vuodenaikaan. Pilkahtaa se välillä talvellakin ja silloin valolla on aivan oma erityinen sävynsä sen kulkiessa huoneesta toiseen.

Haaveilen: Jaa-a.Tällä hetkellä siitä, että tekemisen meininki ja jo muutaman kuukauden kadoksissa ollut energia palaisivat. Olisi hommia kesken. Ja sellainen oma työnurkkaus olisi kiva. Sellainen, jossa voisi levitellä nuppineulojaan ihan rauhassa.

Pelkään: Pyöräilyä talviliukkailla. Ja ehkä vähän pian koittavaa paluuta työelämään. Tai paremminkin sen lieveilmiöitä.

Elämässäni on pysyvää: Yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella vastaisin, että enemmän tai vähemmän maaninen vimma ostaa lehtiä, lankoja, kankaita ja erilaisia askartelutarvikkeita. Ja haaveilla tekevänsä niistä jotakin.

Naapurini eivät tiedä: Tekisi mieleni sanoa, etteivät mistään mitään. Eivätkä minustakaan, luulen. Saattavat pitää outona ja tiedä vaikka olisivat oikeassa.

Vaatekaapissani: on ahdasta. Kangasvarasto viikattu näkyville niin, että jokaista kangasta näkyy. Vähällä käytöllä ollut uudenkarhea ompelukone. Esikoiselta pieneksi käyneet vaatteet pussitettuna koon mukaan. Tuunattavia, korjattavia tai muuten apua tarvitsevia vaatteita ja kodintekstiilejä. Omat vaatteeni taitavat olla vähemmistössä. Ja kaikki kohtuu hyvässä siivossa kesäisen raivauksen ja kirpputorille roudaamisen ansiosta.

En ole koskaan: Tästäkin voisi tulla loputon lista. Mutta sanotaanko vaikka, että maailmassa on enemmän kuin yhdeksi ihmisiäksi mielenkiintoisia ja houkuttelevia paikkoja, joissa en ole käynyt. Luettuani uusimmasta Gloriasta (se naistenlehti, 11/2009) Tuomas Vimman kolumnin "999 nähtävyyttä jäljellä", en ole enää edes varma, haluaisinko nähdä niitä kaikkia. Olisi mukavaa, jos edes joku illuusio säilysi. Kolumnissaan Vimma kertoo Istanbulin kuulusta Cagaloglun hamamista, joka ei - mikäli Vimmaa on uskominen - ole enää entisensä.

Eniten arvostan: Selkärankaa. Ja sitä, että on sanansa mittainen.

Haluaisin tavata: Edelliseen postaukseeni viitaten on päiviä, jolloin kuka tahansa kelpaa. Aikuinen ihminen. Mutta noin yleensä ottaen olisi mieltä lämmittävää tavata pitkästä aikaa muutama aikojen saatossa kadonnut vanha ystävä. Vieläköhän me tunnistaisimme toisimme?

Heitän haasteen vuorostani Solveigille, jonka blogilla on koko Blogistanian hienoin ja viisain nimi. Siis jos minulta kysytään. Se on Hitaus.

13.11.2009

Mikähän siinä on

että juuri silloin, kun saa vauvan unten maille ja ehtii ajatella, että nyt. Nyt on se hetki. Että voi laittaa kahvin tippumaan, kaivaa esikoisen kanssa piirustusvälineet esille tai tutkailla aika vähällä viime aikoina ollutta keskeneräistä käsityötä. Niin silloin, juuri silloin, alkaa tapahtua.


Ovikello soi. Meille pyrkii koko maailma. Naapurin kaljaveikko kysyy buranaa. Toinen haluaa tietää, näkyykö meidän telkkarissa kuva. Kolmas myy jotain. Neljäs ihan vaan piipahtaa, koska sattui juuri sopivasti liikkumaan täällä päin. Juuri silloin, sillä hetkellä. Tai sitten haetaan esikoista ulos tai esikoinen pyrkii sisälle.

Puhelin ei tietenkään ole äänettömällä. Ja se on unohtunut vauvan kanssa samaan huoneeseen. Soittaa joku, joka sanoo, että tilastojen mukaan saan kohta jonkun kamalan taudin ja minun on syytä ottaa sen varalle vakuutus. Lehtimyyjistä en sano mitään, koska joku voisi pahastua.

Joku ryhtyy harjoittelemaan jääkiekkolaukauksia makuuhuoneen ulkoseinään. Kaupunki tuo pihalle moottorisahan ja ryhtyy kaatamaan mäntyjä. Hyviä puita. Nuoriso huudattaa autoradiosta jotain jytkettä, josta ei erota, mitä se on. Mutta isosti kuitenkin. Tai sitten joltakin karkaa koira jossain toisella planeetalla ja se raukka osaa tulla juuri tuohon ikkunan alle haukkumaan hätäänsä. Jos ei muuta, niin kissa onnistuu kuin onnistuukin kaivamaan jostain kolosta jonkin tuhannesti kilisevän, kolisevan ja rämisevän esineen, vaikka lattia on kontattu ja tarkistettu kolmeen kertaan.

Ja silloin se hetki on ohi.


Mutta annas olla, kun vauva on hereillä ja tuntuu siltä, että kaipaisit kipeästi juttu- ja kahvittelukaveria. Kun on niitä päiviä, jolloin huomaat elämäsi olevan pelkkää astian- ja pyykinpesukoneen täyttämistä ja tyhjentämistä, ruokapöydän aluksen ja suttuisten naamojen pyyhkimistä ja paperinpalasten kaivamista ulos vauvan suusta. Ei ristin sielua. Ei ääntä, ei liikettä. Hyvä jos talitiaisia näkyy. Ja jos näkyykin, niin varmasti ne eivät laula.

Onkohan tämä se sama ilmiö, josta tupakoivat tuttavani ovat kertoneet. Että kun seisoo bussipysäkillä ja tarkistaa kellosta, että ehtisi ihan rauhassa poltella yhden. Ja juuri kun saa savukkeen sytytettyä, niin se bussi tulee.


PS. Ihanat ovat kutsuneet minut leikkiin. Kiitos siitä! Helmisade haastoi minut kertomaan itsestäni kymmenen totuutta. Koska haluaisin jättää edes jotakin arvailun varaan, kuittaan haasteen viittaamalla vanhempiin postauksiini, jossa salaperäisyyden verhoa on jo raoteltu. Tylsä minä. Sen sijaan Tanjan leikki on kohdallani uusi ja ennen näkemätön ja siksi taidan palata siihen myöhemmin.

PS. Onko joku huolissaan maratoonarista? Syytä on, sillä radan varrelta on tihkunut tietoja, joiden mukaan noviisi olisi tökkinyt oikean kätensä etusormen aivan tunnottomaksi kaksimillisillään ja olisi joutunut huilaamaan ensiapuryhmän telttaan. Urheiluvamma! Se tästä vielä puuttui!

8.11.2009

Hanuri = puhekielinen ilmaus; takamus, takapuoli, peppu

Esikoinen käy päiväkodissa parina päivänä viikossa. Reilu viikko sitten, päiväkodin jälkeen ruokapöydässä, kävimme hänen kanssaan keskustelun. Se meni kutakuinkin näin:

Äiti-ihminen: Joko te olette siellä päiväkodissa askarrelleet yllätyksiä isänpäiväksi?
Viisvee: Ei. Mutta suunniteltu on. Ja se on salaisuus.
Äiti-ihminen: Aha.
(tauko)
Viisvee (vaativasti): Mutta voitais me silti ostaakin jotain isille!
Äiti-ihminen: Mulla on tuolla jotain jemmassa. Ostin yhden uuden dekkarin. Iskä tykkää varmasti.
Viisvee (epäilevästi): Ai jaa.
(tauko)
Äiti-ihminen: Toki me voidaan hommata siihen jotain pientä lisäksi. Vaikka suklaata?
Viisvee: EI! Äiti, EI suklaata! Isin hanuri levenee!

Juhlakalu jäi vaille suklaata. Mutta sai sentäs patsaan. Näköispatsaan modernilla otteella. Suomalaisesta kivestä. Onhan sekin jotain. Ja kieltämättä patsas on hivenen alapainotteinen. Noin niin kuin muodoiltaan.


Kaikesta huolimatta hyvää isänpäivää. Sille omalle myös.

6.11.2009

Sanokaa mitä sanotte (osa 4)

mutta kyllä se sukalta näyttää. Erehdyttävästi. On varsi ja varressa suu, josta jalka mahtuu pujahtamaan sisälle. On kantapää ja sitten se, mihin sukka loppuu. Ei liian löysä, ei liian tiukka. Sopiva. Maratoonari alkaa olla aika varma siitä, että hän on neulonut sukan. Ajatella.


Hätäisimmät siellä päässä varmaan jo luulivat, että maratoonilla on taas tikuteltu harhaan. Sortunut hämärän hyssyyn koko noviisi. Aloittanut glögikauden, pikkujoulut ja lähtenyt tonttujen matkaan. Ehei veikkoset. Vauhti on vain ollut niin hidasta. Maratoonari kellotti puolimatkan krouvissa ajakseen aika lailla tasan kuusitoista vuorokautta. Käsiajanotolla. Se on reilu pari viikkoa yhdelle sukalle. Harhaan astumisineen päivineen. Ei sillä maailman tilastokärkeä hätyytellä, mutta kriittisimpien on hyvä muistaa, että henkilökohtainen sukanneulomisennätys tässä lyödään joka tapauksessa, mikäli vain maaliin päästään. Ensimmäiselle sukalle tuli vartta sen verran pitkälti, ettei siihen voi tosin vielä varmasti luottaa. Maratoonariltamme saattaa lanka loppua harmillisesti viime senteille vähän niin kuin eräältä Räikkösen pojalta joskus menovesi. Ja se olisi suorastaan viheliäistä.

Langasta puheen ollen näyttää siltä, ettei yhteistyöstä nyt työn alla olevan Regia Hand-dye Effectin kanssa tule kovin pitkäikäistä. Tätä Regiaa on ihan kiva tikutella sileää suoraa, mutta sellaiset silmukoiden ylinostot, mitä tämän sukan kalanruotokuviossa on saanut harrastaa, pukkaavat olemaan turhan työläitä. Langassa kulkee kaksi säiettä. Toinen villaa (70 %) ja ohuempi musta ilmeisesti sitten tekokuituja. Eivät meinaa tulla aina yhtäaikaa puikolle. Mitä lie riitaa. Vaikka kuinka olet muka tarkkana, valmiissa neulepinnassa erottuu - ainakin noviisilla - nyppylää ja näppylää, joka tarkemmassa syynissä osoittautuu puikoilta unohtuneeksi säikeeksi tai sen osaseksi. Varsinaisesti noviisia kuitenkin ärsyttää kerä. Lanka on niin löyhästi kerällä, että neulottaessa sitä humpsahtaa kerältä lattialle tai syliin melkoisia kasoja ja nöttösiä. Niitä on sitten kiva selvitellä. Solmuunhan ne menevät. Ja sukkapuikkojakin voisi ihmetellä. Näyttää vahvasti siltä, että kaikissa tähän projektiin tähän asti käytetyissä kolmessa sukkapuikkosetissä yksi puikko on ollut enemmän tai vähemmän kiero. Noviisi rupeaa kohta luulemaan, että niin kuuluu olla.


Sukan valmistumisen jälkeen olo on ollut lähinnä hämmentynyt. Se, mitä on pelätty ja vältelty, ei ollutkaan vaikeata. Oikeastaan mistään kotoisin. Kantapää, josta on nähty miltei painajaisia, osoittautui kaikinpuolin pettymykseksi. Helppo. Se oli joutuisampi neuloa kuin sukan loputon varsi. Jos ihmisillä tai edes maratoonarilla olisi useampi kantapää tikkusääriensä tilalla, olisi sukkapari todennäköisesti valmis. Se noviisia hivenen kiusaa, ettei hän nyt yhden kantapään neulottuaan voi vielä täysin rinnoin osallistua keskusteluun "suosikkikantapäästä". Niin juntti hänkään ei ole, etteikö tietäisi niitä nimeltä. On se tiimalasi. Ja sitten se ranskalainen. Ja jokunen muukin vielä. Mutta sen verran juntti kuitenkin, ettei ymmärrä, minkälainen kantapää oikein tuli tehtyä.


Kannustusjoukoissa voidaan ruveta varovasti puhaltelemaan pölyjä levysoittimesta. Tiedä vaikka tässä kohta saisi täräyttää ilmoille komeasti Maamme-laulun ja Porilaisten marssin. Silmukat toiseen sukkaan on nimittäin jo luotu ja maratoonari jatkaa yksinäistä taivaltaan pimenevässä marraskuun illassa. Ahnehtii senttejä siihen malliin, ettei vaan menisi maitohapoille.

EDIT. : Keskustelu aiheesta miehen kanssa.
Mies: Onko tuo nyt se sukka?
Vaimo: On. Mulla ei ehkä riitä lanka toiseen.
Mies: Etkö voi aloittaa sitä toista kärjestä? Silloin jäisi varsi ehkä vaan vähän toista lyhyemmäksi.
Vaimo: Eeh... Eikö siitä tulisi erilainen?
Mies: Tietysti tulisi. Mutta eikö se ole erilainen myös silloin, jos siinä ei ole kärkeä?

2.11.2009

Marraskuussa

olo on kuin sadussa, vaikka joskus tuntuu, että tästä maailmasta kaikki taika on kuollut. Se on Hannu ja Kerttu. Iso Paha Susi. Ja kaikki satukirjojen noita-akat, ilkeät äitipuolet. Yhteensä. Marraskuussa ei tee mieli juosta metsään, koska ei tiedä, mikä siellä odottaa. Sinne usvaan ja sumuun, joka katoaa, kun sen sisälle astuu. Marraskuu sataa kasvoille kosteana, kylmänä. Se piiskaa, puhaltaa ja sammuttaa kaikki valot. Se ei armahda. Jos lapsi uskoo keijukaisiin, peikkoihin ja joulupukkiin, minä uskon marraskuuhun. Se tulee aina, se ei petä.


Sitä ilman ei osaa olla. Ei koskaan kuuma juoma tunnu niin hyvälle kuin marraskuussa. Ei ikinä villa niin lämpimälle. Ei sohva, viltti ei kirja. Ei koskaan ole niin ihana keittää tulista keittoa, ei hauduttaa pataa tuntitolkulla. Ilman marraskuuta ei tule joulua, ei valoa, ei juhlaa.


Marraskuussa ihmisellä pitäisi olla kellari. Täynnä hilloja, mehuja, pikkelsejä. Ei tarvitsisi mennä minnekkään. Polttelisi vain kynttilöitä, lämmittelisi. Pötköttelisi masu sylissä, varpaat villatöppösissä. Eikä välittäisi, vaikka maailma tuntuu vaeltavan kohti Mordoria. Vääjäämättä. Antaisi talven kulkea pihalla, puutarhassa, metsässä. Kietoa talot, kadut ja maisemat hiljalleen harmaan vaippansa alle. Kadota sumuun. Ihminen vaihtaisi vain asentoa, kääntäisi kylkeä tai kirjan sivua. Katsoisi toisen elokuvan, loisi silmukat puikoille, paistaisi piparit. Antaisi satuhahmojen ja romaanisankarittarien kolkutella ovien ja ikkunoiden takana ja keittäisi vielä toisen kupillisen. Eikä pelottaisi yhtään.