30.10.2009

Kiitos ja olkaa hyvät!

Tuli tämmöinen. Olen kovasti mielissäni, varsinkin kun huomionosoitus tuli suuresti palvomiltani Pujoliivin sisiliskoksilta. Täällä ollaan ihan rinta rottingilla.


Tunnustuksen kuva ja sen myöntäjä tulee linkittää omaan blogiin. Ja eteenpäinkin saa jakaa, peräti seitsemälle. Tähän asti ehkä selvitään, mutta sitten alkavat vaikeudet. Pitäisi hoksata kertoa seitsemän asiaa, joita muut eivät vielä tiedä. Siis itsestään. Yrittänyttä ei laiteta eli:

Joko tiesitte, että..

1) .. olen tylsä tyyppi. Todella. Tykkään olla rauhassa. Se vaan on nykyisin niin kamalan vaikeaa. Koko ajan on jotain sutinaa tai meininkiä. Jos ei muuta, niin oven takana on joku partavedelle haiseva myyntitykki, joka kysyy "Saanko tulla katsomaan keittiötänne?" tai " Olisiko teillä hetki aikaa keskustella kotinne turvaratkaisuista?". Et todellakaan ja ei ole.
2) .. minua palelee aina. Siksi minä ja villa ollaan niin hyvät kaverit.
3) .. luen keittokirjoja kuin romaaneja. Ja niitä on paljon. Silti olen surkea kokki. En tarkoita, etteikö laittamaani ruokaa voisi syödä. Olen surkea siksi, että joudun seuraamaan ohjeita orjallisesti. Ilman niitä olen neuvoton, kynsille lyöty.
4) .. olen Pujoliivin väen kanssa täydellisen yksimielinen siitä, mitä tulee Wallaceen, Gromitiin ja Vääriin housuihin.5) .. minusta piti tulla arkkitehti. Ei tullut. Olen opiskellut ompelijaksi, matematiikkaa ja aloittanut väitöskirjaa. Ne jäivät kaikki kesken. Kyllä minulla tutkinto on. Ja työpaikka. Mutta en edelleenkään tiedä, mitä minusta tulee isona.
6) .. olin nuorempana kasvissyöjä. Sitten rakastuin kokkiin.
7) .. ensimmäiset muistikuvani käsitöistä ovat traumaattiset. Koko luokan, myös poikien, piti opetella virkkaamaan. Tehtiin patalappu. Alakoulussa, joskus 1970-luvulla. Kaikki muut, myös pojat, saivat aikaiseksi enemmän tai vähemmän neliön. Joillakin piparireunat ja kaikki. Opettaja ripusti ne liitutaulun yläreunaan nuppineuloilla sitä mukaa, kun niitä valmistui. Se oli hauska rivistö. Minun valmistui viimeisenä. Siitä tuli pahuksen pitkä ja laiha, myrkynvihreä kolmio, joka erottui neliöiden joukosta kuin huutomerkki. Se oli ruma, hiestä huopunut ja herätti suurta hilpeyttä oppilastovereideni keskuudessa. Asian kiusallisuutta lisäsi se, että jostakin syystä opettaja halusi pitää patalaput taulun reunalla pitkään. Tuijotin laihaa tekelettäni pulpetin takaa kuukausitolkulla. Ja kärsin.

Pujoliiville en voine tätä jakaa, vaikka mieli tekisi. Sen sijaan tunnustus lähtee..

- Parolan asemalle. Paras lavastus ja parhaan elokuvan palkinto.
- Neulovalle Nartulle. Paras naispääosa.
- Ninuskalle. Paras puvustus.
- Valkoista pellavaa -blogiin. Paras ohjaus.
- Kootuille muruille. Paras kuvaus. Vuf!
- AnniKaiselle puikoissa. Paras käsikirjoitus.
- Tuille. Erikoistunnustus elämäntyöstä. Ne sukat!

Ottakee tai jättäkee. Oulu on puhunut. Mä meen nyt neuloon sukkaa.

27.10.2009

Sekalaisia aatoksia tankkausasemalta (osa 3)

Sponsori löysi sukkamaratoonarille vähän hengen ravintoa, jotta elo ei menisi vallan pelkäksi ruumiin kulttuuriksi. Lukivat jälkikasvun kanssa "Yökyöpelit" nimistä kirjaa, josta seuraavanlainen loru. Kannustava se ei ole, ehkä paremminkin pelottava. Kun maratoonarilla palelee jo nyt.

Oikein nurin
oikein nurin
vähän kudoin, paljon purin.
Oikein nurin
oikein nurin
pakkasilla sitten surin.

Maratoonari on toki itsekin etsinyt yhtä sun toista, jolla ruoskia sukan neulontaan vähän vauhtia. Vaihto kaksimillisiin oli ehdottomasti oikea ratkaisu, vaikkei niillä nopeusennätyksiä tullakkaan rikkomaan. Kyytiä pitää lisätä muilla konstein. Blogikierros sekä kannusti että osoitti ikävällä tavalla, ettei höyhensarjalaisella ole minkäänlaista jakoa kansallisella, saatikka paikallisella tasolla tässä vaativassa lajissa. Kärjen vauhti, taso ja huikea tekniikka tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Esimerkiksi tämä nainen on useasti blogissaan maininnut neulovansa sukkaa samalla kun tekee päivittäisen blogikierroksensa. Samalla? Siis ihan totta, miten ihmeessä? Tämä postaus sai aikaan melkoisen hengenahdistuksen. Ja sitten on vielä se Tui, josta ei uskalla edes ääneen puhua. Käykää katsomassa. Sukkia, sukkia, sukkia. Toinen toistaan upeampia sukkia. Koko ajan sukkia. Ja koko joukko muita. Sukkaa pukkaa. Bussissa, koneella, töissä, kotona, telkkarin edessä, kahvipöydässä, luennolla. Yhtäkkiä koko maailma on täynnä sukkia. Ja ihmisiä, jotka neulovat niitä tuosta vaan.

Noviisi haki kirjastosta muutaman sukkakirjan. Noin niin kuin malliksi. Että kun ne ekat ovat valmiit, niin mitkä ovat sitten ne toiset. Huomatkaa, "kun". Ei jos. Ei missään tapauksessa. Siitä pitää muuten olla onnellinen, että nykyihmisen esivanhemmat ymmärsivät silloin joskus nousta kahdelle jalalle. Hitonmoista olisi neuloa sukkaa neljään raajaan. Ajatuskin tekee heikoksi.

25.10.2009

Tulta päin (osa 2)

Kiitokset reitin varrelle kannustuksesta ja ennen kaikkea havuista! Kun välineiden pohjista lähti ylimääräinen töhnä ja kokkare pois, hommaan tuli lisää vauhtia. Alun jännityksen lauettua noviisi on saanut parempaa tuntumaa myös välineisiinsä. Bambupuikkojen moittiminen on osoittautunut turhaksi: neljä viidestä toimii hyvin. Se viides, musta lammas, nilkuttaa kuin juopunut. Tarkemmassa syynissä se osoittautui kieroksi kuin korkkiruuvi, mutta sillä on menty.

Vartta takana noin kuusi tuumaa. Rumaa, epätasaista jälkeä. Ihmeellisiä nyppyjä. Seitsemännen tuuman täytyttyä saataisiin reitin ensimmäinen kunnon mutka, kantapää. Tähän asti ollut pelkkää suoraa, tasaista maastoa, jossa on joutanut mietiskelemään yhtä sun toista. Kuten varren mallineuletta. Herringbone Rib. Pitkään ääneti kummasteltuaan noviisi pyysi jopa sponsoria katsastamaan sukanvartta, eikä erottanut hänkään. Siis sitä kuviota sileästä neuleesta. Ei mitään eroa. Pääsipähän vain viisastelemaan, että se herring on joku kala. Silli tai silakka. Josta voisi päätellä tulollaan olevan jonkinlaista kalanruotokuviota. Ja luulisi sen jo hahmottuneen, koska varsi on kohta valmis, mutta ei. Siinä juoksee korkeintaan vähän kuin koholla sellainen oikeaa silmukkaa muistuttava raitarivistö. Kun oikein tarkkaan katsoo. Hyvässä päivänvalossa parvekkeella ja läheltä. Noviisi kuvitteli kokemattomuuttaan, että vika on langassa. Koska virhe se ei voi olla. Yksinkertainen neljän silmukan kuvio. Kaksi oikein, kolmas jätetään neulomatta, neljäs neulotaan, langankierto ja se neulomatta jätetty vedetään neljännen silmukan ja langankierron yli. Niin on tehty.


Tänä aamuna ajatukset olivat jo kantapäässä. Noviisin muistista nousi ohjeen neuvo, jossa kehotettiin neulomaan viimeinen kerros ennen kantapäätä pelkkää sileää kuten mallineuleen eka kerros. Siis mikä? Eka kerros? Tarkemmin ohjeita tutkittuaan noviisi huomasi, että mallineuleessa onkin kaksi kerrosta. Eka kerros sileää, toisella sitten se neljän silmukan systeemi. Ja hän on neulonut kuusi tuumaa pelkästään toista kerrrosta. Neuloi vielä sen seitsemmännenkin. Tällä kertaa oikein ja kyllä, ehkä siinä näkyy joku kuvio. Hämärässäkin. Ilman moniteholaseja. Sukkamaratoonarimme on siis juossut pahasti harhaan. Mitä nyt? Oikaiseeko hän ja jatkaa? On niin onneton kuvio, ettei sitä kukaan näe kumminkaan. Tekeekö väärin loppuun vai vaihtaako oikeaan? Kesken reitin? Hylätäänkö noviisin suoritus kokonaan? Noviisin käsiala on varressa aika kamalaa. Jalkaan sovitettaessa se tuntuu löysälle. Ja Nasti oli oikeassa. Tämä lanka vaatii vielä ohuemmat puikot. Vaikka noviisi ei ole mikään löysän neuloja, nämä sukat eivät tulisi kestämään käytössä kauaa. Purkaako? Ja aloittaako alusta?

Noviisia huimaa. Hetken tuntuu, että nesteytys ei ole mennyt ihan kohdilleen. Noviisi istahtaa reitin varrelle ja miettii. Taitaa tehdä kuin se kävelijä, Valentin Kononen, kerran sillä yhdellä viidellä kympillä. Antaa ylen. Sitten nousee, purkaa sukkansa ja hakee huomenna kaupasta 2,0 milliset. Palaa takaisin lähtölipun alle ja aloittaa alusta. Ei tänne olla tultu keskeyttämään.

22.10.2009

Tulta päin (osa 1)

Ilmassa väreilee odotetun urheilujuhlan tuntu. Se on käynnistynyt: verta, hikeä ja ehkä jopa kyyneliä vaativa sukkamaratooni. Kilpailijana onneton noviisi, jonka ainoat vahvuudet tässä lajissa ovat kova pää ja pässin luonto. Periksi ei anneta. Kun kerran sukat tuli luvattua, ne tehdään. Henkisen valmistautumisen pitäisi olla kunnossa. Rima ei ole onneksi korkealla. Noviisia huojennuttaa, että hän tajusi viime metreillä ennen kisan alkua valita kohteekseen yksinkertaiselta perussukalta näyttävän mallin ilman mitään vääntöjä ja kääntöjä. Yleensä hän huomaa tällaiset asiat vasta jälkeenpäin.


Noviisin fyysinen kestävyys sen sijaan on pienoinen kysymysmerkki. Harjoittelukausi on ollut rikkonainen eikä vammoiltakaan ole vältytty. Noviisin heikoin lenkki, niskan ja hartian seutu, ei pidä pikkiriikkisten silmukoiden tihrustamisesta kaula kenoasennossa eikä sitä, ettei oudon ja uuden edessä aina muista korjata neulomisasentoa, ennen kuin vihlaisee. Haavena on, että homma pääsisi ns. vauhtiin, jolloin noviisi voisi yrittää jopa rentoutua työnsä ääressä. Vielä tällä hetkellä haaveelle suodaan pelkkä ivallinen hymy. Hommasta on tähän asti ollut rentous kaukana. Puutteita on ilmennyt heti alusta alkaen.

Ensinnäkin noviisi on huomannut tarvitsevansa moniteholasit, mikä jo sinänsä yksin pystyy lannistamaan kenen tahansa kisatunnelman. Ne nostaisivat lisäksi sukkaparin hinnan sen verran korkeaksi, että siitä hankinnasta on luovuttu. Toinen ongelma ovat puikot. Huoltoryhmää tästä ei voida syyttää, valintahan on aina urheilijan oma. Tähän lajiin noviisin suosikki, bambupuikko, on osoittautunut liian pehmeäksi. Ensinnäkin tuntuu käsittämättömältä, suorastaan mahdottomalta, neuloa puikoilla kokoa 2,5. Se on kuin parsinneuloilla pistelisi jotain ompelukonelankaa. Melkein huimaa, kun tajuaa, että senttiin sukanvartta tarvitaan kuutisen kierrosta tikuttelua. Hyvä kun riittää. Lisäksi puikot taipuvat. Eivät nyt ihan kuin spagetit, mutta kuitenkin. Noviisi ei ole ikinä ennen katkonut puikkoa, mutta sekin saattaa olla nyt edessä.


Maratoonia tulee tänään iltasella täyteen jo pari vuorokautta ja tavoitteena on, että ensimmäinen neljä senttiä (!) ribbiresoria olisi silloin valmiina. Se on kova tavoite neulontavauhdilla, jossa jokaisen yksittäisen silmukan tekeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. On onni, ettei kisasta onnistuttu myymään oikeuksia millekkään televisioyhtiölle. Se olisi ollut kuivakkaa katsottavaa. Sponsori on joka tapauksessa luvannut ensimmäisen etapin jälkeen urheilijalle tölkillisen alkoholitonta mallasjuomaa. Se paitsi virkistää - ainakin hetkellisesti, myös nostattaa maitoa noviisin maitobaariin. Sillä tässä kisassa urheilijan pitää oman tankkauksensa ohella tankata myös erästä toista, joka on oppinut ensimmäisen sanansa. Se lähtee lujaa ja kuuluu vaihtelevasti joko "MAMMAA!" tahi "HÄMMÄÄ!". Ja silloin ei muuten neulota.

20.10.2009

Myöhässä


Viime talvena minulla oli aikaa. Ja tapa tarkistaa aamulla ensimmäiseksi keittiön ikkunasta näkyvä pihlaja. Siellä se istui. Yksinäinen rastas. Kyyhötti pörhöllään kuin puuhun heitetty karvalakki. Liikkui sen verran, että tiesin olevan hengissä. Se oli hyvä pihlajanmarjavuosi. Rastas oli jäänyt apajille, kuvitteli niiden kestävän koko talveksi. Huomasin tarkkailevani muitakin pihlajapuita. Yllättävän monessa talosteli rastas. Minun ei siis ollut ainoa.


Tammi-helmikuussa tuli ongelmia. Enkä tarkoita pelkästään pakkasta. Meidän kulmillemme hyökkäsi tilhiparvi. Valtavalla massalla kuin neuvostoarmeija. Se putsasi pihlajan kerrallaan, vei viimeisetkin marjojen rippeet ja siirtyi sitten seuraavan kimppuun. Minun rastaani taisteli. Se ajoi parvea takaa monena aamuna jo kun minä vasta raottelin verhoa. Mutta se oli yksin. Sen lentäessä vihaisesti säkättäen tilhien perässä osa niistä kävi puun kimppuun. Ajattelin rastaan tarvitsevan apua. Kiiruhdin parvekkeelle kopsuttelemaan mattoa juuri kun tilhet tulivat. Olisin lyönyt kattilan kansia yhteen, jos olisin kehdannut. Mutta ylivoimalle me emme voineet mitään. Puu tyhjeni. Mies aavisti seuraavan liikkeeni. Hän kielsi viemästä viinimarjoja pihlajan oksille. Olin jo käsi pakasteen kahvalla. Rastas katosi.


Tänä vuonna pihlajat jäivät vaille kukkia. Ei marjan marjaa. Enkä ole nähnyt enää rastaitakaan. Talvella ei tarvitsisi hätyytellä nälkäisiä tilhiä. Ei murehtia rastasta. Niin luulin. Tänä aamuna tyhjässä pihlajapuussa istui lintu. Se oli rastas. Teki mieli huutaa sille: "Muut ovat jo kaukana. Lennä perään! Ehkä saisit ne vielä kiinni! Hus!" Miten se sanotaan rastaaksi?

Lumessa siilin jalanjäljet. Kaikki eivät ole vielä huomanneet, että kohta on talvi.

17.10.2009

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei

Katos kummaa, sehän valmistui. Vaikka usko kyllä meinasi välissä loppua. Että voi tällaisen pienen kutaleen kanssa olla hankalaa. Tätä on purettu, neulottu, purettu ja taas neulottu. On muuten noiduttukin. Ja heitetty sikseen. Mutta siinä se nyt on. Pingoittamatta, silittelemättä, oikomatta. Sen verran oli kovat kisat, että heitin vaan liivin niskaan ja vinkkasin kuvaajan kanssani parvekkeelle.



Kaikki fiilaaminen ja höylääminen johtuu langasta. Että riittääkö tuo ja mihin se riittää. Tottakait halusin pitkähihaisen villapaidan. Tai sitten jonkun tunikaversion. Mutta jossain vaiheessa kävi ilmi, että sellaiset haaveet voi heittää romukoppaan. Jos ja kun rouva aikoo neuloa tällä langalla tätä mallia käynnissä olevan "lankajemmat vähemmiksi"- teeman tiimoilta, tähän on tyytyminen. Tulin kotiin Oulun käsityömessuilta sen verran ison pussukan kanssa, että näistä vanhoista on viisain hankkiutua eroon ja tehdä tilaa tuoreemmalle tavaralle. Sitä minä vaan ihmettelen, että Ravelryn tietojen mukaan eräät ovat neuloneet tästä samasta langasta kokonaisen hihallisen puseron niistä kahdeksasta kerästä, jotka minullakin oli käytössäni. Olenko minä todellakin se amatsooni, mitä aina kerskun olevani vai ovatko muut napapaidoista tykkääviä pygmejä? Kysyn vaan.



Kun vihdoin tajusin, ettei lanka riitä minkään sortin hihoihin, mielessäni alkoi pyöriä television arkistojen helmi, jota tuskin voi musiikkivideoksi ajankohdan vuoksi kutsua. Siinä Rauli Badding Somerjoki vetää jotakin biisiä - olisko se fiilaan ja höylään ja rakastan vaan - yllään lyhythihainen tiukka pooloneule. Huomatkaa, muistan vaatteet, en biisiä. Esitys on syöpynyt mieleeni. Sillä tukalla, koreografialla ja lavaliikehdinnällä ei olisi nykyisten markkinamiesten pellelaulukilpailuissa pärjätty. Ja se neulehan on ihan järjetön. Korkea poolokaulus ja ihan lyhyet hihat. Vähän niin kuin tämä minun uusi liivini. Paksua lankaa kuin olisin napamatkalle lähdössä. Ja sitten ei hihoja. Olisin neulonut korkean kauluksen ihan vaan Raulin kunniaksi, mutta paitsi voimat, myös lanka väheni niin uhkaavasti, että edes siihen ei olisi ollut paukkuja. Että nyt on sitten pöllöliivi. Kuvien perusteella selän kavennukset jäivät vieläkin liian alas. En jaksa juuri välittää. Enää.


Malli: Owls by Kate Davies
Lanka: Sandnes Garn Alfa, vajaat 8 kerää
Puikot: 6,0 mm
Koko: Aloitin helmasta koolla m, vyötärökavennusten jälkeen jatkoin koolla s/m, pöllöt kokosin koossa s ja loppuresoriin vähensin silmukoita edelleen.

Ohje on ladattavissa ilmaiseksi Ravelryn puolella. Heille, joilla ei sitä mahdollisuutta ole, jotain infoa täällä.

12.10.2009

Liikenneturvasta päivää

Ei mene enää tämä äitee hukkaan supermarketissa. Ei katoa metsäpolulle, ei jää talven tuiskuissa aura-auton alle. Ei, jos meinaa pitää tätä myssyä. Löytyy varmasti. Olen joskus kuullut puhuttavan liikenneturvallisista väreistä. Tämän täytyy olla sellainen.


Aivan ihana malli. Ei virheen virhettä ohjeessa. Helppo kuin mikä. Kaikin puolin jees. Mutta eikös se ole vähän keltanen? Rehellisesti sanottuna Novitan isoveikan (ymmärtääkseni jo lopetettu) keltaisen sävy on ihan timangi. Jos keltainen voi hipoa täydellisyyttä, tässä ei olla enää kaukana. Se näytti hyvältä kerällä, lankana ja sitä on kiva katsella näistä kuvista valmiinakin, mutta livenä omassa päässä... Sanotaanko, että vaatii vielä hivenen totuttelua tältä hapannaamalta. Ja lankaahan jäi. Että huiviko piti? Kauluri myssylle kaveriksi? Herranpieksut sentään.


Malli: Peaches Kim Hargreavesin kirjasta Breeze
Lanka: Novita Isoveli (ettei siinä uudessa Novitan Tempo-langassa olisi just tämmöinen keltaisen sävy?)
Puikot: Kuuppa vitosella, reunus nelkulla

Kiva saada jotain valmiiksikin. Keskeneräisiähän täällä on levitellä vaikka pelloille asti. Ja vielä enemmän malleja jonossa, haaveena. Parasta laittaa töpinäksi. Jos vaihteeksi vaikka neulois jotain. Ennen kuin se yksi tyyppi herää.

1.10.2009

Kohtaus elävästä elämästä

Keittiön ja olohuoneen välissä seinä. Olohuoneessa matto, maton päällä täkki ja paljon leluja. Vauvan paikka. Viihtynyt siinä, muttei enää. Oppinut nousemaan istualleen ja konttaamaan. Huteralla tyylillä. Housun polvet luistavat parketilla, eivät pidä. Se, mikä välineissä menetetään, otetaan sisussa takaisin. Pulleat kädet iskevät parkettiin, niissä on valtava voima. Niiden avulla mennään pöydän alle, tuolin alle, ahtaisiin nurkkiin, vaarallisiin kulmiin ja kaikkialle sinne, minne ei äidin mielestä olisi niin väliä. Ja laitetaan suuhun kaikki. Otsassa komea mustelma. Minä keittiössä. Tarkoituksena tyhjentää astianpesukone.



Avaan koneen luukun. Läps, läps - se on ääni, joka kuuluu, kun vauva on poistunut matolta ja kädet iskeytyvät liukkaaseen lattiapintaan. Menen olohuoneeseen ja siirrän lapsen matolle. Annan lelun käteen. Palaan keittiöön, ehdin ottaa lautasen ja laittaa kaappiin. Läps läps. Käyn siirtämässä lapsen. Toinen lautanen, kolmas. Pelottavan hiljaista. Kurkistan olohuoneeseen. Vauva syö villamatosta irtoavaa nukkaa. Kaivan sen ulos vauvan suusta. Palaan keittiöön. Lisää lautasia. Läps läps. Siirrän vauvan matolle ja annan lelun käteen. Juuri kun olen kumartumassa koneen ylle, isompi lapsista haluaa maitoa. Annan maitoa lasiin, joka on ruokapöydällämme olohuoneen puolella. Läps läps. Siirrän vauvan turvallisempaan paikkaan. Viimeinen lautanen, isompi haluaa lisää maitoa. Kissa pyörii jaloissa. Palaan keittiöön, otan kattilan koneesta. Ja maitoa jääkaapista. Vauva on jumissa, alkaa huuto. Stereona. Vauva huutaa hätäänsä, isompi vauvan hätää. Kissalla tulee vessahätä. Sillä on tapana juosta korvat luimussa ympäriinsä ennen kuin se ymmärtää siirtyä kissanhiekalle. Päättömänä, ketään tai mitään väistämättä. Parasta siirtää vauva istumaan sitteriin, ettei se jää kissan alle. Niin, se kattila? Jäi pöydälle. Kummarrun laittamaan kattilaa kaappiin. Vauva suuttuu sitteriin; siihen, ettei pääse liikkeelle. Annan sille kauhan, jonka otin juuri koneesta. Vauva pudottaa sen lattialle, nostan sen ja annan takaisin lapselle. Ehdin ottaa koneesta pari haarukkaa, kunnes kauha on jälleen lattialla. Nostan kauhan. Otan haarukat, kauha on lattialla. Nostan kauhan. Kahmaisen loput aterimet kerralla nyrkkiin, vaikkeivat ne oikein mahdu, mutta yritän ehtiä, ennen kuin kauha on jälleen lattialla. En ehdi. Alkaa tuskastuttava kitinä. Kissa on käynyt vessassa ja parkkeeraa pesemään takamustaan pesukoneen ja juuri sen kaapin väliin, johon aterimet pitäisi viedä. Ahdasta. Pakko nostaa kauha. Isompi on saanut valmiiksi piirustuksen, nostan vähän päätäni ja yritän näyttää kiinnostuneelta. Ladon aterimia laatikkoon ja sitten nostan kauhan. Astianpesukoneen alataso on tyhjä. Ja kauha taas lattialla. Sitä tavoitteleva vauva melkein päällään sen perässä. Otan vauvan syliini, nostan jalallani astianpesukoneen kannen ylös kiinni ja päätän keittää kahvit toisella kädellä. Juoksukahvit. Sellaiset, jotka juodaan seisten, juosten tai miten vaan, muttei rauhassa istuen. Ja sitten sama alusta.


Ja tämä ihan vaan siksi, että jos joku ihmettelee, miksi se harmaa täti ei enää touhua mitään. Missä päivitykset käsitöistä ja sen sellaisesta? Ehkä ensi vuonna. Ehkä, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ja kun valmiita käsitöitä ei ole, piha on kohta jäässä ja äiti vähän väsynyt, niin saattaa olla niinkin, että postaukset täältä harvenevat. Muttei me mitään sen kummempaa blogitaukoa ruveta pitämään. Pitäähän se äiti-ihmiselläkin joku ihan oma juttu olla. Niin.