20.9.2009

Vauvalle

Ensin neulotaan pipo, hattu vai mikä tämä nyt oikein on. Ohje täältä.


Tästä ei ole mitään sanomista. Kiva, helppo, sukkela. Seurasin ohjetta uskollisena. Vähän piti säätää koon kanssa, koska jemmoistani ei löytynyt ohjeessa käytettyä lankaa eikä edes saman tiheyden omaavaa tavaraa. Sen sijaan löytyi kaksi kerää kerrassaan loistavaa Sublimen luomumerinoa (Sublime Organic Merino Wool dk), joista tähän myssykkään kului noin puolet, ehkä vähän yli. Lanka neulottiin kaksinkertaisena, puikkokoko oli vitosen ja virkkuukoukku lopussa muistaakseni neljä. Tuli sopivan kokoinen, pehmeä ja varmasti lämmin. Tiedä sitten, osaako vauva näitä ominaisuuksia kovin arvostaa. Hän olisi laittanut hatun mieluummin suuhunsa kuin päähänsä. Ja laittoikin.

Meillä menee niin, että kun hattu tahi joku myssykkä on valmis, alkaa puntarointi siitä, kaipaako päähine jotain. Siis piristystä. En tiedä, mikä siinä oikein on, että pitää ruveta. Tällä kertaa päätin kokeilla huovuttaa neulalla. Ostin kaupasta Novitan markkinoille tuoman pakkauksen yksittäisiä huovutusneuloja, josta voi ottaa, kun tarve vaatii. On minulla sellainen Novitan huovutusjuttukin; siis sellainen, jossa on monta neulaa yhdessä härvelissä, mutta se on osoittautunut turhan haasteelliseksi innovaatioksi. En saanut neulojen suojana olevaa läpinäkyvää kantta koskaan pois, joten käyttämättä on mokoma laite. Edelleen. Sen sijaan yksittäinen neula irtosi varapakkauksesta helposti. Katkeavat vain peijakkaat turhan vähästä.


Kolme katkennutta neulaa vaatinut ensimmäinen neulahuovutustekeleeni on valmis. Helppoa ja nopeaa, sanovat lehdissä ja kirjoissa. Kyllä tuossa ajassa olisi ihminen virkannut melko läjän pikkukukkasia koristeeksi. Mutta vaikeaa, sitä se ei tosiaankaan ollut. Koska huovutusvillaa jäi ja jokunen neulakin, niin tiedä vaikka joskus toisenkin kerran. Nyt pitää selvittää, riittääkö piposta jäljelle jäänyt merino vielä pikkulapasiin. Että ihan mätsäävä setti vauvalle. Ja se olisi sitten taas 100 grammaa vähemmän lankaa.


Edit. Ei tule lapasia, ei settiä. Tulee pari pientä uutta nöttöspalloa muiden jämälankapallojen joukkoon. Huokaus.

17.9.2009

Välipala

Käytin taloutemme junioriosastoa maastolenkillä. Samalla tuli otettua muutama "taide ja jazz" -henkinen kuva. Kuvattavana välipala, joka osoittautui aivan liian pieneksi.



Kaulakorun ohje on Erika Knightin kirjasta "beads & buttons - 25 simple jewellery projects to instruct and inspire". Opus tarttui matkaani Oulun Akateemisesta joskus edellisen vuoden puolella. Tämä on ensimmäinen siitä toteuttamani malli eikä varmaankaan jää viimeiseksi. Sen verran kivaa oli. Ainoa, mikä kismittää, ovat langan väriset helmet. Korun kahdessa suurimmassa kukassa on yhteensä kahdeksan helmeä; tuskin huomasitte niitä? Näyttävät kivoilta, kun valo osuu niihin, mutta eihän sitä aina voi ihminen sijoittua wattien loisteeseen. Nappasin esikoisen helmijemmoista muutaman kirkkaamman helmen keskikokoiseen kukkaseen ja se toimii nyt tämän korun katseenvangitsijana. Ohjeessa koruun kiinnitetään paljetteja, helmiä ja vaikka mitä ihanaa, mutta minun paljettini eivät oikein väriensä puolesta natsanneet, siksi tällainen naturellimpi ratkaisu.


Kiinnityssysteemi on kiva. Kiinnitysnyöreihin renksu toiseen ja nappi toiseen. A vot.


Joo, tein toisenkin välipalan. Ja näitä voisi tehdä vaikka kuinka. Suunnittelin jo hetken väkertäväni välipalan toisensa jälkeen pukinkonttiin, kunnes tajusin, etteivät lahjan mahdolliset saajat ehkä ole niin innostuneet samanlaisesta tyylistä kuin meikäläinen. Tai ovat väärää sukupuolta. En lannistunut. Ideoin hetken samalla systeemillä tehtäviä hiuspantoja, huiveja, kravatteja ja pidempiä kaulakoruja, rannerenkaita, korvakoruja.. Mopo meinasi jo karata, mutta kerrankin hillitsin itseni.


Sen verran olen jälleen lähentynyt tuloillaan olevaa sukanneulontaa, että sotkin jo ensimmäisessä välipalassa käytettyä Marks & Kattensin pellavalankaa Noron sukkalankaan. Ensimmäinen tuntuma siis otettu. Molemmat langat voidaan pistää mukaan lankadieettiin; vahinko vain, ettei näihin kulunut lankaa juuri yhtään. Liian pieniä välipaloja siis siinäkin suhteessa. Tähän kakkoseen en muuten laittanut helmiä laisinkaan. Ajattelin, että annetaanpa värin puhua.

13.9.2009

Rehellistä puhetta


Satu. p ja Soile järjestivät minulle melkoisen synttäriyllätyksen. Minua on palkittu. Ihan eka kertaa. Koska aina on olemassa se hienoinen mahdollisuus, että ensimmäinen saattaa jäädä myös viimeiseksi, lienee parasta ottaa palkinto vastaan asiaan kuuluvin seremonioin eli kertoa itsestään kymmenen totuutta. Harmi, etten osaa lisätä blogiini fanfaareja ääniefektiksi. Nyt olisi tilaus sellaiselle.

1. Vaikka olen isokokoinen, isoääninen ja varsin suulas, minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia kadota tapettiin. En tykkää olla framilla. En, vaikka töissä pitääkin.

2. Tykkään puista. Minusta on kurjaa, ettei enttejä enää ole. Niille olisi huutava tarve. Haaveilen matkasta Sherwoodin metsään. Viettäisin siellä hyvän tovin kaulailemassa puita ajalta, jolloin Nottinghamissa vielä oli sheriffi. Eräs metsän vieressä nykyään asuva Ravelry-tuttavani kertoi, ettei metsässä piileksi enää iloisia veikkoja. Sinne uskaltaapi mennä arempikin naisihminen.

3. Hoen miehelleni, että olen rauhallinen ja leppoisa ihminen. Todellisuudessa minussa on myös se pimeämpi puoli. Varsinkin väsyneenä minusta tulee todellinen der überkommendant.

4. Pystyn katsomaan elokuvissa ja telkkarista minkälaista tuubaa tahansa, jos aihe liittyy mitenkään historiaan. Tuijotan lavastusta, puvustusta ja ajankuvaa. Mitä enemmän miekkailua, sen parempi.

5. Elän menneisyydestä. Kirjaimellisesti. Saan palkkani siitä, että tiedän siitä edes vähän.

6. Kauneudenhoitoni - vai pitäisikö puhua jo konservoinnista? - kivijalka ovat pinsetit. En ole aivan varma, mutta luulen, että jos jättäisin kulmani nyppimättä, kulmakarvani kasvaisivat yhteen. Olisin ilmetty pysähtyneisyyden ajan neuvostojohtaja Leonid Breznev. Olen lukenut, että jossain päin eteläistä Eurooppaa naisten yhteenkasvaneita kulmakarvoja pidettiin sangen eroottisina 1300-luvulla. Harmillista, että siitä on niin kauan. Minulla olisi saattanut käydä hyvä viuhka.

7. Olen jouluihmisiä. Tai paremminkin joulunodotusihmisiä. Aattona ei tunnu enää miltään.

8. Kävin joskus ampumassa jousiammuntaradalla. Sen harrastuksen elvyttäminen saattaisi tehdä hyvää. Minusta jousiammunta on vähän zen. Ja zeniä minulla ei ole koskaan ollut liikaa. Päinvastoin.

9. En pidä hämähäkeistä. Ymmärrän niiden tarpeellisuuden puutarhassa, mutta sisätiloissa ne ovat kauhistus. Mikäli mies on kotosalla, hän poistaa pitkäkoivet päiviltä tai kuljettaa ulkosalle. Kuten eilen. Miehen kiikuttaessa hämähäkkiä kohti vessanpyttyä esikoinen kysyi: "Tuliko vainaja?"

10. Nauran harvoin vitseille. Tykkään enemmän arjen komiikasta. Ja brittihuumorista. Kuivana, kiitos.

Palkintoa saisi jakaa eteenpäin peräti kymmenelle. Mahdoton tehtävä tuollainen valitseminen. Napatkaa tästä itsellenne, jos haluatte kaivella luurankojanne meidän kaikkien muiden iloksi. Kuka tahansa toden puhuja. Palkitsen kuitenkin kaksi timanttia, jotka antavat blogeissaan meille muille paljon itsestään. Aina kuulas, herkkä ja ihastuttava Tanja, jossa piilee aimo annos voimaa ja värejä. Puhumattakaan poroneidistä. Tai Tanjan kuvista. Ja himalainen. Että osaa ihminen tarjota ajattelemisen aihetta miltei joka postauksessa. Jäädä kaihertamaan. Miten se on käytännössä mahdollista? Mystinen nainen. Ottakaa tai jättäkää. Jakakaa edelleen tai olkaa jakamatta. En vedä hernettä nenääni. En tästä.

Sen sijaan olin vetää jotain nenääni siitä, etten saanut liitettyä palkinnon kuvaa postaukseeni. Palkinnon nimi on Honest Scrap ja kuvaa siitä voi ihailla vaikkapa palkinnon minulle myöntäneiden blogeista. Täällä näette vain syyshortensiaa. Sori.

11.9.2009

Hiiviskelyä

Olen tuskaillut värien kanssa täällä ennenkin. Enää en tuskaile. Kait se on tunnustettava, että muutos on tosiasia. En ole koskaan liiemmin välittänyt violetista, lilasta. Paitsi puutarhassa. Sininenkin vähän hankala. Lankojani inventoidessa löytyi violettia sukkalankaa ja voi miten se oli ihanaa. Tämän kesän eniten pidetyt tunikat sinisiä. Ja olen tuijottanut silmäni kipeiksi kuvia, joissa lilan eri sävyt tunnelmoivat. Se on hyvä asia.



Ja sitten on tämä keltainen. Ikiaikainen inhokkini. Ja katsokaa nyt, mitä kuvia olen repinyt lehdistä itselleni inspiraatioksi! Minulla oli jemmassa myös keltaista lankaa; seiskaveikkaa. Ei aavistustakaan, mistä se on peräisin. Ja vaatehuoneen viikatuista vaate- ja kangaspinoista keltaista pilkahtelee kuin auringon säteitä. Löytyi keltainen värinappikin! Jotain on selvästi tekeillä. Hiiviskelen hitaasti kohti värejä. Olenko jatkossa vähemmän yksioikoinen, yksisilmäinen, mustavalkoinen? Vähemmän harmaa? Vai enteileekö tämä taas jotain hetkellistä kotkotusta, josta palataan jokunen euro köyhempänä takaisin virkamiesmäiseen värittömyyteen, ruotuun? Mitä ihmettä minä teen siitä neljästä kerällisestä loistavan keltaista lankaa?

9.9.2009

Nimettömän uusi elämä


Taannoinen syväsukellus vaatehuoneeni kätköihin tuotti mm. tällaisen löydön. Sanokaa nyt, mikä tämän nimi on. Noilla puolilla on ohutta, vanhaa ja hivenen karkean tuntuista ompelulankaa. Monissa eri väreissä. Ostin tämän joskus kauan sitten antiikkimessuilta, kun olin saanut päähäni, että talonpoikaissukuun kuuluvalla ihmisellä pitää olla jotain talonpoikaista. Siitä lähtien tämä, jonka nimeä en tiedä, on seilannut etsien paikkaansa. Orpona; muuta "talonpoikaista" kun täällä ei ole. Paitsi ne juuret.


Välillä nimetön alennettiin jopa vessapaperitelineeksi, kun jossakin naistenlehdessäkin oli. Otin puolat pois ja siinä oli neljän rullan teline. Kamalan hankalaa. Ja koska minua ei ole koskaan siunattu järin suurilla huuseilla, nimetön oli aina tiellä. Sillä se ei ole ihan pieni. Ja on nuo piikitkin tuossa sivussa. Teline hautautui vaatehuoneeseen. Ja nyt kun se taas löytyi, ajat ovat muuttuneet. Käyn kovalla kädellä tavaroitamme läpi: jos järkevää käyttöä ei löydy, on edessä muutto muihin maisemiin. Nimetön oli jo vahvasti lähtökuopissa.


Taisin vähän inspiroitua Tanjan ompelunurkkauksesta. Ainakin haluaisin sellaisen värkkäyksiäni varten. Itse asiassa keksin jo paikankin, mutta siinä seisova pöytä ei sovi tarkoitukseen. Nyt on pöytä sitten tulilinjalla; se oli harmillinen ostos muutenkin. Ei pitäisi koskaan ikinä ostaa muuta kuin kunnon puutavaraa.


Niin, se nimetön. Keksin laittaa siihen osan nauhoistani ikään kuin käsille ja näkyviin. Siitä on helppo rullata nauhaa tarvittava määrä. Nyt kun vielä saisi mahdollisuuden ommella, askarrella ja värkätä. Omassa rauhassaan.

7.9.2009

Sori persot,

näitä ei ole tarkoitettu syötäväksi. Ja mikä parasta, eivät kuulemma maistu myyrillekään. Mies ehti jo pelotella. Olin unohtanut koko eläimen ja messusin kotiväelle hurmoksessa uusimmasta nettiostoksestani, kun mies keskeytti ja totesi: "Hommasit myyrälle siis uutta purtavaa". Väri pakeni kasvoilta ja pumpulla taisi jäädä pari lyöntiä väliin. Ei, NÄITÄ se ei saa syödä! Mitä muuta tahansa, mutta ei näitä! Mitä muuta tahansa..


Nämä sipulit ovat nimittäin lajikkeena historiallisia. Ne ovat museoyhdistys Hortus Bulboramin kasvatteja ja periytyvät 1600-luvulta. Tarkemmin sanottuna vuodelta 1601. Se onneton, joka iskee näihin hampaansa, joutuu tekemisiin minun kanssani. Ja voin taata, etten ole silloin hyvillä aikein liikenteessä.

Myyrän onneksi nämä ovat narsissin sipuleita. Internetistä kaivamieni tietojen mukaan narsissit eivät ole myyrien suurinta herkkua, päinvastoin. Itse asiassa tuikkimalla narsissien sipuleita penkit täyteen voin suojella muitakin kasveja. Biologinen ase! Ja arvasitte oikein, olen tuon tiedon löytymisen jälkeen kantanut kotiini selkä väärällään narsissin sipuleita. Kyllä nyt myyrän peijooni yllättyy! Siitä määrästä luulisi tosin riittävän myyrällekin pari leikkonarsissia; se kun on niin kaunosielu, että on taitellut kiusakseni kukkavarretkin matkaansa kotiin vietäviksi.


Villiniityn mainos lupaa narsisseilleni paratiisimaista tuoksua. Voi pojat, kunpa ne kukkisivat! Sitä onnea kelpaa odotella. Ja jotta aika ei kävisi kovin pitkäksi olen varmistanut itselleni jatkuvan kukkaloiston myös vuoden pimeimmäksi ajaksi. Nyt saa tuuli ujeltaa ja lennättää lehtiä! Minulla on kesä täällä sisällä.


5.9.2009

Vanha hippi



Löysin pipon, jonka virkkasin jo viime syksynä. Se kuuluu sarjaan vaatteita ja asusteita, joita tulee joskus ostettua tai tehtyä ja jotka panevat sitten jälkeenpäin miettimään, että miksi piti. Malli ei ole minua varten. Pipon tarkoitus on ilmeisesti keikahdella hurmaavan nuorekkaasti vain takaraivolla; se ei ole lämmitin vaan kaunis asuste, joka viimeistelee rennon boheemin asukokonaisuuden. Minä, rouvasihminen, virkkasin siihen suosiolla useamman kerroksen lisää. Siitä huolimatta näytin myssyssäni vanhalta hölmöltä, jonka ei onnistu hämätä ketään. Myssy oli liian boheemi, liian hippi ja sitä paitsi vauvan kakan värinen. Ja miksi ihmeessä piti tehdä pipo; ne eivät ole ikinä sopineet pitkään naamaani?

En tiedä, mikä muuttui vai muuttuiko mikään. Naamani ei ainakaan ole lyhentynyt. Silti pipo on tässä. Enkä minä tehnyt sille mitään. Vedin sen päähäni, tuunasin siihen jotakin koristetta vetämään katsetta vähän ylöspäin pois löysistä leukalihoista ja otin käyttöön. Mitäpä tässä, vanaha ihiminen, niin kuin ouluksi sanotaan. Ehkäpä vauvan kakan väri on ruvennut miellyttämään, kun on reilut puoli vuotta sitä vaipoissa katsellut. Tai sitten minusta on tullut vuodessa hippi. Vanha hippi.




Pretty Puffs Slouchy Hat; ohje suunnittelijan, Jessica Suzannen, blogissa.
Lanka Istexin Létt-Lopia, värikoodia en muista enkä langan kulutusta. Alle kerä kuitenkin. Koristeessa on vaikka mitä lankoja. Ainakin Dropsin Eskimoa ja jotakin alpakkaa sekä Noroa. Koukku varmaan se 3, 75. Mun lempparikoukku.