31.5.2009

Trio Tulppaani

Rakastan valkoisia kukkia. Valkoisia tulppaaneja löytyy pihaltamme useampaa eri sorttia; olen jo kauan sitten pudonnut kärryiltä niiden nimien tai lukumäärän suhteen. Jotkut ovat jääneet yhden kevään tähdenlennoiksi, jotkut joutuneet myyrän suuhun ja eräät tuottavat kukkia vuosi vuoden jälkeen. Niin minusta tuntuu, vaikka totuuden nimissä tuikin joka syksy multiin kasapäin valkoisten tulppaanien sipuleita. Jotta niitä riittäisi varmasti jokaiselle keväälle ja alkukesälle. Juuri nyt kukkaloistoaan aloittelevat suosikkini tässä valkoisessa hattarassa; tulppaani, jonka valkoisissa kukinnoissa on aavistus vihreää raitaa. Ah ja voih.


Vaikken olekaan mikään revittelijä, joskus tekee mieli kokeilla jotain uutta. Pienellä pihalla pitää mielestäni pysytellä kohtuudessa myös värien puolesta, siksi uutuutenikin ovat yleensä noudatelleet tuttua kaavaa valkoinen-vihreä- sini/violetti koristettuna aavistuksella hentoa roosaa. Tylsää ja ehkä vähän romanttista? Viime syksynä ostin kuitenkin jotakin ihan muuta. Muistin ostaneeni, mutta en muistanut mitä. Nyt se selvisi: minulla on mustia tulppaaneita! Ja voi Luoja, miten ne ovat kauniita! Näitä lisää!

Sitten on tämä häirikköosasto. Huligaanit, kuokkavieraat, tungettelijat. Keltainen on ollut minulle vaikea väri aina. Se on iloinen ja kaunis, sitä en kiellä. Mutta omaan pihaani en sitä haluaisi, enkä oikein sisällekkään. Vaikka poikkeuksia on: äidiltä saamani keltainen kurjenmiekka ja yksi olohuoneen seinistä. Ja nämä juuttaat. Edellisen asukas lienee istuttanut joskus kampakeraamisella ajalla pataljoonan verran keltaista ja punaista tulppaania, jonka olisi pitänyt hävitä jo ajat sitten kaikkien todennäköisyyksien lakien mukaan. Sen verran on maata käännetty ja penkkien paikkaa muutettu. Mutta ei. Tämä orkesteri pukkaa jopa nurmikon läpi helottamaan ihan tarhurin kiusaksi. Näen nämä joka aamu ensimmäiseksi kurkistaessani keittiön ikkunasta ulos. Ja ne ottavat pattiin. Kuten voikukatkin. Mutta koska olen hentomielinen ja ehkä vähän uteliaskin, olen antanut niiden jäädä. Saa niistä maljakkoon kolme-neljä kimpullista keltaista päivänpaistetta. Mokomista.

26.5.2009

Sairauskertomus

Meille on muuttanut hullu maalari. Kaikki alkoi siitä peltitarjottimesta. Sen jälkeen maalari on vähitellen levittäytynyt purkkeineen ja purnukoineen kaikkiin kolmeen kerrokseen, sisälle ja ulos. Se kantaa maalarinteippirullia kuin rannerenkaita ja jättää valkoisia sormenjälkiä joka paikkaan. Sen perässä kulkee kitkerä tartuntapohjamaalin katku. Perhe ei tiedä, miten olisi parempi: poistuako ja jättää se kaheli touhuamaan yksinään vaiko jäädä asemiin tarkkailemaan. Josko se vaikka pitää viedä hoitoon. Mutta ei, vielä se jaksaa. Sen huuruista kosteat silmät tähyävät alati uusia kohteita: keittiön kaappien koivupuiset koristelistat, hyllylevyt ja niiden kannattimet, portaiden turvakaiteet ja lattialistat, piha-aita, korit ja kukkaruukut, makuuhuoneiden seinät, pihalla ruukutuspöydän virkaa tekevä vanha tiskipöytä... Kauanko se kestää? Mitä se ehtii? Ja kumpi loppuu ensiksi: maalari vaiko maali?


25.5.2009

Ota tai jätä

Surffattuani pari sateisempaa iltaa netissä kurkistelemassa tekevien ihmisten sisustus- ja tuunausblogeja sairastuin äkilliseen kylttihimoon. Koska taudinkuvaan kuului hetitännemullenyt-olotila, tekemään piti päästä niillä värkeillä, mitä kotoa löytyi. Löytyi kissaparan vesikupin alla ollut "väärän"värinen peltitarjotin sekä purkillinen täysmattaa mustaa maalia. Nyt on sitten kyltti ja siinä jostakin "oikeasta" kyltistä apinoitu teksti.

Pistin kyltin keittiönkaapin oveen. Heti kohta hellan päälle. Onpahan tämän huushollin päivällistarjonta nyt sitten selvillä joksikin aikaa. Ja liidulla kirjoitin, jos vaikka joskus tarjolla olisi jotakin muuta.

23.5.2009

Puutarhakatsaus V-vyöhykkeeltä

Puutarhablogeissa, mm. Villissä Pihassa, on esitelty kevään etenemistä jo jonkin aikaa. Minäkin intouduin tänä upeana aamuna kuvausretkelle pikkuruiselle pihamaalleni. Talvi ei näytä tehneen tuhojaan ja myyrä, jonka kirosin jo tuolla aiemmassa postauksessa, näyttää joutuneen surman suuhun tai saaneen minun pihastani tarpeekseen.

Kevät on muuttumassa kesäksi. Vihreä väri syvenee ja pihalla tapahtuu joka päivä jotakin uutta. Minun pikkupihani sijaitsee etelä-pohjoinen suunnassa rinnetontilla. Eteläpuoli on tiilirakennuksen suojissa ja niin lämmin, että olen onnistuneesti viljellyt seinustalla esimerkiksi tomaatteja ilman mitään suojauksia tai kasvihuonetta. Pihallani on joitakin kasveja, joita suositellaan eteläisemmille kasvuvyöhykkeille; ainakin kiinanlaikkuköynnös, syyshortensia ja hopeapallokuusi viihtyvät hyvin.

Kuvissa vaatimaton kärhökokoelmani. Ylemmässä kuvassa siperiankärhö, joita minulla on kaksi. Ne ovat hivenen kitukasvuisia, mutta kukkiavat kyllä komeasti. Molemmissa on roppakaupalla nuppuja, samoin kuin varjonpuolella sijaitsevissa kahdessa alppikärhössä, joiden kasvuvoimaa minun täytyy kurittaa jopa kahdesti kesässä. Pohjoisen puolella päitään nostelavat myös lukuisat kuunliljani sekä sormivaleangervot.



Samassa suuressa penkissä kukkivat parhaillaan valkovuokot, kevätkaihonkukka sekä taponlehti, jonka kukintoa tosin tuskin huomaa. Lumikellojen kukinta on ohi ja täällä varjon puolella tulppaanit vasta kehittelevät nuppujaan. Penkissä on työmaa kesken; koska siellä alkaa olla paikoitellen ahdasta, kaivoin eilen yhden tuivioista ylös ja nyt on mietinnässä, mikä kasvi tässä ensimmäiseksi pitäisi jakaa ja millä täyttää tuiviolta jäänyt tila.
Etelänpuoleisella pihalla kääpiöomenapuuni on nupussa.



Suuren syreenin alta löytyy nuppuja valkotäpläimikästä sekä tiarellasta. Tarhakalliokielo, särkynytsydän ja pionit ovat hyvässä kasvuvauhdissa. Pallolaukan nuput sen sijaan näyttävät jotenkin kitukasvuisilta, pelkään kukintojen jäävän viime kesäistä vaatimammattomiksi.
Oi ihana toukokuu!

21.5.2009

Happy End

Helttaneuleeni on saanut kyytiä. Pesin sen ensin viidessäkympissä, kun langan vyöte suositteli kymmentä astetta alempaa lämpötilaa. Sitten pyöräytin sitä lakanoiden ja pyyhkeiden kanssa kuumimmassa mahdollisessa lämpötilassa, mitä kuivausrummustamme löytyy. En tosin pitkään, noin 5-10 minuuttia, ettei nyt sentään tulipaloa mokoman kokeilun takia tule. Ja sitten laitoin poloisen roikkumaan. Ei mitään tasokuivauksia, vaan saunan kaiteelle keikkumaan ihan ronskisti vaan. Ja katsos kummaa: mulla on aika kiva Coachella. Eikä yhtään mörvelö enää.


PS. Kiitokset kommentoijille osanotosta ja ystävällisistä neuvoista tuolla aiemmissa postauksissa. Siis tämän entisen mörvelön suhteen.

20.5.2009

Horror-piirakka

Yllätyksekseni minun on tehnyt mieli raparperipiirakkaa. Yllätyksekseni siksi, etten ole juurikaan ollut kyseisen kasvin perään. Tuskin koskaan. Kuin tilauksesta Pujoliivin väki hehkutti erästä raparperipiirakkaohjettaan. Vaikka piirakan ulkoasua moitittiin horror-osastoksi, muut kehut vakuuttivat ainakin meikäläisen. Täällä on siis tänään herkuteltu.


Yllättävän vaikeaa oli näinkin iisin piiraan pyöräyttäminen. Työtunteja ja vaunuttelukilometrejä kertyi kohtuullisesti, jos mukaan lasketaan ns. esivalmistelu ja tavaran hankinta. Ensinnäkin näissä urbaaneissa esikaupunkiympyröissä raparperin hankkiminen ei onnistu käden käänteessä. Jos pihalla ei kasva, eikä muuten naapurinkaan - eikä lähikaupasta ja -marketista löydy, saa raparperin hankinta jopa kohtuuttomat mittasuhteet. Uskokaa tai älkää, raparperi haettiin peräti Stockmannin Herkusta. Otin sitten vähän enemmän, kun kerta sinne asti olin päässyt. Seuraava koitos odotti sokerikaapilla. Miksi fariinisokeripussissa on se läpinäkyvä lärpäke, jonka tarkoituksena on sulkea ja avata pussi aina uudelleen ilman että pussissa oleva tuote siitä mitenkään nokkaantuu, kun se fariinisokeri kuitenkin kovettuu? Aina. Peruskallion lujuuteen asti kivettyneen fariinisokerin hakkaamiseen, vuolemiseen ja sahaamiseen kului yllättävän paljon aikaa, voimia ja kotimaisia perinnesanoja. Nelivuotias, joka totesi olevansa "tosi vahva", riensi auttamaan äitiään, mutta niin vain ehtyi lapsenkin puhti. Mutta saatiin kuin saatiinkin se kirottu puolitoista desiä vuoan pohjalle! Visumpi ihminen saattaisi muistella myös niitä soitettuja puheluita, joilla kartoitettiin lähipiirin mahdollisia raparperiesiintymiä sekä tiedusteltiin halukkuutta pyöräillä työpäivän jälkeen useampaankin kaupungin ruokakauppaan etsimään vajaata neljääsataa grammaa raparperiä.

Mitä tästä opimme? Raparperipiirakka on hyvää ja tämä Horror-piirakka erityisesti. Ja että ensi keväänä raparperin on löydyttävä omalta pihalta. Se on varma. Että kiitos vaan vielä sinne Pujoliivin leipureille.

19.5.2009

Hämärähommia

Illan ja yön hiljaiset tunnit ovat äiti-ihmisen omaa aikaa. Viime yönä totesin, että terassin kaiteet tarvitsevat vielä yhden yön, jotta saisin ne kokonaan maalatuiksi.


Ihmettelin jo toista yötä maassa pitkin pituuttaan makaavaa villiviiniä. Raukka on laskettu alas maalausten tieltä odottelemaan aikaa nuorennusleikkaukseen.


Yksin ei tarvinnut tänäkään yönä olla. Seitsemän joutsenen jengi lensi matalalta yli, sääskiä riitti huidottavaksi asti ja alivuokralainen rapisteli pihamökissään.

Viime päivien lämmin keli on pistänyt kasveihin vauhtia. Yöllä huomasin, että tulppaanitkin aukeilevat jo omenapuun alla. Tämä kevään ensimmäinen valkoinen tulppaaninkukinto ikuistettiin heti ensimmäiseksi aamulla herätessä ja se menee äidille; hyvää syntymäpäivää, äiti!

18.5.2009

Siivouspäivä

17.5.2009

No joo, on se aika iso

Coachella on valmis. Ollut jo jonkin aikaa. Olen yrittänyt muodostaa tästä vaatekappaleesta jonkinlaista mielipidettä, mutten edelleenkään tiedä, mitä sanoa. Aloitin Coachellan neulomisen jo vuosi sitten, mutta homma hyytyi - kuten kaikki muutkin hommat viime suvena - kesäkuukaudet kestäneeseen alkuraskauden pahoinvointiin. Ei huvittanut mikään. Muistaakseni vietin kesän sohvalla.

Tempaisin neuleen nyt loppuun, vaikka rehellisesti sanottuna suurin palo tähän oli jo sammunut. En oikein ole enää varma, miksi edes päädyin tähän malliin. Ravelryn projektisivuille kirjoittamieni muistiinpanojen mukaan syy on Jaanan (sori:)), joka tekaisi viime keväänä samasta langasta ja samalla ohjeella tosi makean Coachellan itselleen. Koska jemmoistani löytyi samaa lankaa, Novitan Malibua, päätin ruveta hommiin.

Jaanan Coachella on yläosastaan kokoa XS ja siihen olisi pitänyt minunkin tarttua. Koska olen kooltani melkoinen emäntä, XS kuulosti ja kuulostaa edelleen korvissani lähinnä vitsiltä. Aloitin koon S silmukoilla, jotta neuleen yläosan heltta jäisi mahdollisimman pieneksi. Tarkoitus oli tarvittaessa lisäillä silmukoita, jahka ylhäältä alas neulottava työ olisi edennyt leveiden kainuulaislanteideni korkeudelle. Yllätyksekseni silmukoita ei koskaan tarvinnut lisätä. Kuten kuvista näkyy, myös heltta jäi isoksi. Liian isoksi.

Kyllähän tätä pitää, ei siinä mitään. Tuo kaula-aukko vain kiusaa. En ole mikään rintava nainen enkä näin ollen tottunut siihen, että etumuksessani heilahtelee mitään liikoja, edes kangasta. Kunhan imetys loppuu ja tämän mamman maitobaari suljetaan lopullisesti, neuleen etumus mahtaa lerpahtaa täysin muodottomaksi. Mutta en pura; ei tämä niin ihanaa lankaa ollut, että se pitäisi pelastaa mahdollisia tulevia projekteja varten. Jos joku on neulonut jotain Malibusta ja ehtinyt tuotostaan pyykätäkin, minua kiinnostaisi, miten lanka on pesussa käyttäytynyt. Jos vaikka vähän kutistuisi.:) Yleensähän se kyllä taitaa tämäntyyppisillä langoilla olla toisin päin.


Malibua paloi kutakuinkin kolme kerää, puikot samat kuin ohjeessa. Malibu laskeutuu (lerpahtaa?) kauniisti valmiissa työssä. Tykkään langan himmeän metallisesta kiillosta. Vähän bling blingiä täti-ihmiselle. Mutta muuten tuntuu, että taisin tekaista mörvelön.

16.5.2009

Tänään

15.5.2009

Hänen Prinsessuutensa

Prinsessamekko on valmis. Vaikka tuskailin projektin edetessä mekon koon kanssa, lopputulos on varsin sopiva. Se, mitä tein turhan väljyyden karsimiseksi, on loppujen lopuksi aika vähän. Yläkappaleiden saumoista on otettu sisään enemmän kuin se sentin saumanvara, samaten takaa vetoketjun kohdalta. Varsinkin takakappaleiden saumanvarat ovat melkoisen reilut selän yläosassa. Hämmästelemäni isohko kaula-aukkokin pieneni kummasti, kun huomasin, että ohjeen mukaan siihen kuuluu pitsiä. Pitäisi ilmeisesti seurata ohjeita välillä vähän tarkemmin, eikä vain porskutella oman pään mukaan kylmästi eteenpäin.

Kuvista huomaa, että pienennysyrityksistä huolimatta kasvunvaraa jäi. Se ei tietenkään ole mikään huono asia; onpahan lapsella tilaa liikkua, tanssahdella ja tosiaan jopa kasvaa. Mekosta tuli väritykseltään melkoisen "rokokoo"; jokin syvempi väri olisi voinut tuoda lisää kuninkaallisuutta, mutta tilaaja päättää tällaiset asiat. Prinsessan lempiväriä ei liene tarvitse arvailla?

Mekon mitta on puoleen sääreen. Yhdistettynä hempeään ruutukuosiin ja etukappaleessa tavoittelemaani "nyöritykseen" mekko sopii mielestäni paremmin Pikku Heidille jonnekin Alpeille kuin kruununperillisen ylle vetoisiin linnoihin. Mutta ei kerrota meidän prinsessalle sitä; hän on tyytyväinen uuteen mekkoonsa. Ja sehän on paras kiitos se.


Mekon kaava huhtikuun Suuri Käsityö-lehdestä 2009.

Pakko saada

Katsokaapa, mitä postipoika toi minulle eilen:


Olo on kuin onnenmyyrällä. Minuun iski hirmuinen vimma nähtyäni Metsot Vilman nettisivuilla. Jotenkin niin minun näköiseni korvikset! Näissä on monta sellaista asiaa, jotka miellyttävät paitsi silmääni myös mieltäni. Ovat ensinnäkin mielestäni kauniit. Yhtäaikaa jotenkin herkät ja voimakkaat. Lisäksi niissä yhdistyy uusi ja vanha; korut on tehty kierrätysmateriaalista eli vanhoista hopeisista kahvilusikoista. Ai miten monet hyvät kahvit, nisupöydät ja juhlat korvikseni ovatkaan ennen uutta olemustaan nähneet! Miten niitä on kilkuteltu kahvikuppien reunoja vasten sokerin sulaessa kuumaan kahviin! Nämä korvissaan voi melkein kuulla rouvien supatuksen kahvipöydässä. Lisäksi tuo kaariviuhka, nyt Metsoksi nimetty, yhdistää ne vieläpä luontoon, metsään ja soidintansseihin. Kyllä kelpaa!
Olen tähän saakka välttynyt shoppailulta Etsyssä, mutta nyt ei auttanut mikään, oli pakko toimia. Ja arvatkaapa, kerrankin meikätyttö oli ajoissa ja ehti ennen teitä muita. Jos joku jäi huutelemaan Metsojen perään, en voi muuta kuin lohduttaa sillä, että toivossa on hyvä elää. Ehkäpä Vilma värkkäilee näitä lisää.:) Tällä kertaa odottaminen kannattaa. Taatusti.

14.5.2009

Uutta pukkaa

Joskus käy näköjään niinkin päin, että lankaa on, mutta puikoissa puuttuu. Noin yleensä ottaen lähtöoletuksena tässä taloudessa voisi pitää sitä, että niin lankaa, puikkoja kuin kankaitakin on valmiina tarpeeseen kuin tarpeeseen. Olenpa kuullut väitteitä, joiden mukaan tavaraa olisi jopa liikaa.. Tämä pahanilkisten puhe osoitettakoon jälleen vääräksi: kokoelmastani puuttuvat selvästi pyöröpuikot kokoa 8 ja 9 ja nehän on saatava, jotta tälle jo olemassa olevalle langalle saataisiin käyttöä. Sitä on kahdeksan kerää, mikä saattaa juuri ja juuri riittää. Ehkäpä parin hermojen lepyttelykerän ostaminen ei olisi pahitteeksi.. Tässä täytynee aivan välttämättä vääntäytyä maalikylille, voi harmi. :D

Seuraavaksi puikoille on siis hyppäämässä Sublimen Soya Cottonia.


Olen tästä soijalangasta neulonut esikoiselle aiemmin myssyn, joka on kyllä ollut valmistumisensa jälkeen melkoisessa kulutuskestävyyskokeessa. Ja hyvin on kutinsa pitänyt niin värin, muodon kuin napakkuutensakin suhteen. Langan valintaan vaikutti kuitenkin eniten väri; harmaan, ruskean, mustan ja valkoisen sävyjen ulkopuolella on hyvin vähän mitään mihin pukeutuneena tuntisin oloni kotoisaksi. Vihreä on ollut ainoa "värini" pitkään ja olen oikein tietoisesti alkanut valmistamaan itseäni mahdollisesti myös muiden värien käyttöön tulevaisuudessa. Tämän langan sävyhän on jotain vihreän tai keltaisen väliltä; vähän niinkuin kevät itse. Täällä ihan revitellään, vai mitä?

Soijalangasta olisi tarkoitus tehdä Wenlan Chian Tea Rose Halter Top (IK Spring 2007) pienin muutoksin. Tuo kaulan taakse menevien nauhojen kiinityskohta ja oikeastaan koko yläosa vähän mättää, joten siihen pitänee kehitellä jotain. Ravelryssä onkin tullut surffattua ideoiden perässä jo parina iltana.


Koska uutta pukkaa puikoille, se tarkoittaa tietysti sitä, että edellinen neuletyö on heti kohta esittelykunnossa. Ja prinsessamekkokin on valmis. Mites tässä näin kävi?

Edit. Höh, ei löytynyt tästä kaupungista yhdeksikön puikkoja.

11.5.2009

Keskeneräistä

Kuvittelin saavani prinsessamekon valmiiksi tänään, mutta kuvittelin väärin. Ompelu muuttui melkoiseksi säätämiseksi eli näyttää siltä, että odottaa saatte. Lapsi muiden mukana. Törmäsin tuossa jo aiemmin Marian blogiin, jossa kerrottiin ongelmista kyseisen mekkokaavan koossa. Onneksi törmäsin, niin osasin jo vähän odottaa.

Mekon saaja on 118 senttinen, joten tartuin 122 senttiselle suunniteltuun kaavaan Marian varoituksesta huolimatta. Jotta ei heti jäisi pieneksi. Jo lehden kuvien perusteella oli selvää, että helmaa saa lyhentää raa´alla kädellä. Lattiaa laahaava helma on tietysti tyttäreni sanoin "prinsessamainen", mutta se taisi mennä muodista jo edellisen vuosisadan vaihteessa. Nelivuotiaan leikeissä se on jopa vaarallinen ja vaikeuttaa kulkua esimerkiksi portaissa. Väljyyttä on myös muissa suunnissa enemmän kuin olettaisi koon perusteella. Ongelmalliseksi koen erityisesti puvun yläosan, jota Mariakin oli joutunut vekein ottamaan sisään.

Mekosta on nyt ompelematta taakse tuleva vetoketju, helma sekä pääntie muotokappaleineen. Plus joitakin koristeita. Mekko on naftin oloinen lapsen pyöreän masun kohdalta, mutta siinä on rutkasti turhaa tilaa erityisesti rinnan yläpuolella. Sen seurauksena kaula-aukosta meinaa tulle lapselle turhan antava ja koko mekosta "prinsessamaisen" sijasta "perunasäkkimäinen". Eihän näiden lasten vaatteiden tarkoitus tietenkään ole istua kuin hansikas, mutta jonkinlainen muoto olisi kivaa saada tavoitettua. Mekon saaja ei tunnu nauttivan sovituksista eli aika vapaalla vaihteella tässä joutuu ajelemaan.

Yksinkertaiseksi luulemani työ näyttää tarjoavan pitkän ompelutauon jälkeen näiden säätämisten kanssa ihan kiitettävästi haastetta. Omat haasteensa antaa myös ompelukoneen ja muiden tykötarpeiden jatkuva seisottaminen ruokapöydällä. Jos meinaan tulee hetken rääpy, niin voi nopeasti surauttaa sauman tai pari vauvan keskittyessä syömään nyrkkejään. Me muut syömme sitten aika ahtaasti pöydän vapaana olevilla kulmilla..


Ja tältä mekkonen näin keskeneräisenä näyttää. Helman ja hihan ruudullinen kangas on Eurokankaasta, samoin kuin helman verhokappa. Kapan reunapitsin leikkasin irti ja tikkasin takaisin leikattuani kapan haluttuun muotoon. Yläosan pinkki ruutukangas on vanha Hemtexistä ostettu verho ja etumuksen pikkukukkainen kangas jämätilkku vauvalle ompelemistani vuodevaatteista. Kukkanauhaa löytyi ompelutarvikelaatikon pohjalta ja kultanauhan ostin ihan vartavasten Amoriinista täältä Oulusta. Meinaan kun ei ole tuo mekko silkkiä eikä samettia, niin onpahan edes ripaus kultaa.

Huomenna taas - sauma tai pari. Ja pitää miettiä, miten sen saisi siististi vähän pienemmäksi.

5.5.2009

Naurua


Pienin on keksinyt kätensä. Ne tarttuvat joka paikkaan ja vetävät tavaroita lähemmäksi. Tahattomasti ja tahallisesti. Tänään löysin lapsen peittonsa alta; hän oli vetänyt ohuen flanellipeittonsa päänsä ja ylävartalonsa ylle, eikä hänestä näkynyt kuin viuhuva jalkapari. Säikähdin, mutta onneksi en ehtinyt vetää peittoa pois. Sen alta kuului riemastunut, kupliva, oikea iloinen nauru. Ensimmäistä kertaa. Lapsella oli hauskaa.

4.5.2009

Mekko

Nelivuotias haluaa mekon. Prinsessamekon. Itse asiassa yksi ei kuulemma ole tarpeeksi. Mutta aloitetaan siitä. Kuin tilauksesta kaupassa osui silmiini huhtikuun SK, joka mainosti kannessaan roolivaatteita. Kaavat on piirretty ja kangaskätköjä tutkittu. Pitsiä puuttuu, joten edessä on keikka kangaskauppaan ennen kuin päästään sorvin ääreen. Se voisi olla loppuviikosta.


Minusta näyttää, että äitiysloma yleensä aktivoi äiti-ihmiset ompelukoneen ääreen. Minut äitiys on siitä vieroittanut aika tehokkaasti; aikaa omiin touhuihin on yleensä yön tunteina, eikä silloin viitsi ruveta päristelemään. On tullut harrastettua lähinnä korjausompelua muutamia onnekkaita sattumia lukuunottamatta. Jospa prinsessamekko onnistuisi; se voisi lämmittää ompeluinnostukseni uuteen roihuun...

Puuhasteluaika ylipäänsä on melkoisen kortilla. Pahasti puraissut kevätpörriäinen vetää pihalle sisäharrasteiden äärestä eikä pieninkään ole vielä ymmärtynyt opetella suomaan äitiparalleen "omaa aikaa". Ja viepä osansa bloggaamisen opettelukin; viisaampi olisi varmaan aloittanut tämän touhun jonakin toisena ajankohtana. Mutta ei tässä olla jäniksen selässä. Esittelen tuotoksia siinä verkkaisessa tahdissa kuin mitä niitä valmistuu.

3.5.2009

Voi onnea!

Toukokuu on kuukausista suloisin. Muistaakseni en ole aina ollut samaa mieltä. Kaupungin keskustassa, kerrostalossa, ei kostea multa tuoksunut väkevästi eivätkä kukkaset kohotelleet kaulojaan. Lintujen konserttikin taisi olla erilainen. Vaikka edelleenkin olen kaupunkiasukki, minulla on nykyään piha; pikkiriikkinen palanen maata, jossa toukokuu tekee parhaillaan ihmeitä. Sitä on pakko päästä katsomaan, kuuntelemaan ja haistelemaan. Sisällä ei voi enää olla. Toukokuu huumaa, se saa pään pyörälle. Linnutkin ovat kuin sekopäisiä, koko metsä soi.