15.11.2009

Omaa napaa

Tanja yllätti minut leikkimielisellä haasteella. Yllättävän hankalaa tämä. Kuten Tanjakin jo totesi, menee helposti latteuksiksi. Päätin siksi jättää pois kaiken, mikä liittyy rakkaimpiini: perheeseen, lapsiin, läheisiin. Eli sen osan, mitä ilman elämä olisi todella vaikeaa. Ei siis puhetta Rakkaudesta eikä maailmanrauhasta, vaan minusta.



Harrastan: Tuskin mitään. Varmaan joutilaisuutta ja köllöttelyä, jos se vain olisi mahdollista. Luulenpa, että saisin päivän kulumaan varsin mainiosti siirtymällä valon mukana huoneesta toiseen, löhöpaikasta toiseen. Kirja tai lehti mukana. Minäkin kuulun siihen heimoon, joka vierastaa aikataulutettuja harrastuksia. On minulla sellaisiakin ollut, enkä kiellä, etteikö tulisi, mutta helppoa se ei ole. Kaikki harrastukseni taitavat liittyä jotenkin kotiin tai niitä voi touhuta kotoa käsin. Ja nimenomaan käsin. Kodin kohennus ja kunnostus, kaikenlainen rappaaminen ja nysvääminen, kankaiden, lankojen, nappien ja nauhojen hämmentäminen ja ehdottomasti haaveilu. Suunnittelu. Se tuntuu olevan tärkeintä. Toteutuspuoli laahaa selvästi perässä nykyään. Niin ja sitten minä neulon. Vaihtelevalla menestyksellä.

Haastavinta elämässäni: Aika. Tai paremminkin sen puute. Tuskin sitä oikeasti on sen vähemmän kuin ennenkään, se vain jotenkin tuntuu siltä; aika karkaa käsistä. Ymmärrän toki, että ongelma johtuu pitkälti elämäntilanteestani, mutta jos tilannetta voisi edes hitusen helpottaa jollain strategialla, toivoisin keksiväni sen.

Rakastan: Vanhoja kivitaloja, huikeaa huonekorkeutta, ikkunasyvennyksiä. Metsää, puita ja mustavariksia. Hiljaa putoavia lumihiutaleita, sadetta kasvoilla, leppeää tuulta. Keväällä maasta nousevaa vihreää. Sitä hetkeä, kun saa työntää kätensä ensi kertaa sulaan ja keväänkosteaan multaan, sen tuoksua. Vanhoja huonekaluja, esineitä, joilla on tarina. Tätähän voisi jatkaa loputtomiin..

En voisi elää ilman: Valoa. Ja luulenpa vielä, että tarkemmin sanottuna tätä ohutta ja hieman viileää pohjoista valoa. En pidä verhoista enkä mistään muustakaan minun ja päivänkirkkauden välissä. En silti tarvitse kirkasvalolamppua enkä etelänmatkoja pimeään vuodenaikaan. Pilkahtaa se välillä talvellakin ja silloin valolla on aivan oma erityinen sävynsä sen kulkiessa huoneesta toiseen.

Haaveilen: Jaa-a.Tällä hetkellä siitä, että tekemisen meininki ja jo muutaman kuukauden kadoksissa ollut energia palaisivat. Olisi hommia kesken. Ja sellainen oma työnurkkaus olisi kiva. Sellainen, jossa voisi levitellä nuppineulojaan ihan rauhassa.

Pelkään: Pyöräilyä talviliukkailla. Ja ehkä vähän pian koittavaa paluuta työelämään. Tai paremminkin sen lieveilmiöitä.

Elämässäni on pysyvää: Yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella vastaisin, että enemmän tai vähemmän maaninen vimma ostaa lehtiä, lankoja, kankaita ja erilaisia askartelutarvikkeita. Ja haaveilla tekevänsä niistä jotakin.

Naapurini eivät tiedä: Tekisi mieleni sanoa, etteivät mistään mitään. Eivätkä minustakaan, luulen. Saattavat pitää outona ja tiedä vaikka olisivat oikeassa.

Vaatekaapissani: on ahdasta. Kangasvarasto viikattu näkyville niin, että jokaista kangasta näkyy. Vähällä käytöllä ollut uudenkarhea ompelukone. Esikoiselta pieneksi käyneet vaatteet pussitettuna koon mukaan. Tuunattavia, korjattavia tai muuten apua tarvitsevia vaatteita ja kodintekstiilejä. Omat vaatteeni taitavat olla vähemmistössä. Ja kaikki kohtuu hyvässä siivossa kesäisen raivauksen ja kirpputorille roudaamisen ansiosta.

En ole koskaan: Tästäkin voisi tulla loputon lista. Mutta sanotaanko vaikka, että maailmassa on enemmän kuin yhdeksi ihmisiäksi mielenkiintoisia ja houkuttelevia paikkoja, joissa en ole käynyt. Luettuani uusimmasta Gloriasta (se naistenlehti, 11/2009) Tuomas Vimman kolumnin "999 nähtävyyttä jäljellä", en ole enää edes varma, haluaisinko nähdä niitä kaikkia. Olisi mukavaa, jos edes joku illuusio säilysi. Kolumnissaan Vimma kertoo Istanbulin kuulusta Cagaloglun hamamista, joka ei - mikäli Vimmaa on uskominen - ole enää entisensä.

Eniten arvostan: Selkärankaa. Ja sitä, että on sanansa mittainen.

Haluaisin tavata: Edelliseen postaukseeni viitaten on päiviä, jolloin kuka tahansa kelpaa. Aikuinen ihminen. Mutta noin yleensä ottaen olisi mieltä lämmittävää tavata pitkästä aikaa muutama aikojen saatossa kadonnut vanha ystävä. Vieläköhän me tunnistaisimme toisimme?

Heitän haasteen vuorostani Solveigille, jonka blogilla on koko Blogistanian hienoin ja viisain nimi. Siis jos minulta kysytään. Se on Hitaus.

13 kommenttia:

  1. Ihanan käsinkosketeltava avautuminen.

    VastaaPoista
  2. WeirdRockStar: Nämä ovat vähän kinkkisiä nämä tämmöiset meemit. Jotainhan pitää sanoa, jos aikoo osallistua. Mutta ei tietenkään haluaisi sanoa liikaa. Olepa siinä sitten. :)

    VastaaPoista
  3. Niin. Muina naisina.
    Niin kuin ei oliskaan.

    VastaaPoista
  4. Mutta ihanaa kun osallistuit! Tykkään sinusta ja tavastasi ilmaista ajatuksiasi.

    Minun eräs oululainen ystäväni tahtoisi "muina miehinä kävelyn" olympialaislajiksi.

    VastaaPoista
  5. Joutilaisuus, aikatauluttomuus, valo, tarinat. Kyllä taidan tunnistaa lajityyppisi oikein hyvinkin, miten tuntuukin niin tutulta.

    Ajatuksista on kiva lukea, mielipiteistä, arvoista. Hyvistä asioista, jotka tuovat valoa.

    Tuo aikaisempi kirjoitus herätti sellaisen ahdistussekaisen muistokierteen, joka kuitenkin näin jälkeen päin sitten naurattaa ja hymyilyttää. Kaivoi mielestä myös paljon tapahtumia esiin. Aivan kuin jokin iso mylly lähtisi tuollaisissa tapahtumavyöryissä käyntiin ja sitä ei voi sitten pysäyttää, kaikki vain tapahtuu epäoikeaan aikaan...joinakin päivinä niin. Tapahtuu vieläkin, vaikka lapset jo isompia.

    VastaaPoista
  6. Kiitos kauniista sanoista ja haasteesta. Katsotaan, saanko aikaan ja mitä. :)

    VastaaPoista
  7. Tanja: Oululainen ystäväsi kuulostaa erittäin mukavalta ihmiseltä. Kannatan lämpimästi. :)

    Himalainen: Edellisen kirjoituksen tilanne oli viedä järjen esikoisen vauva-aikoina. Nyt olen huomannut, että oikein odotan, että mitähän nyt tapahtuu. En jaksa enää ottaa pulttia asiasta, vaikka se kieltämättä ärsyttää. Ja vauvanikin on jo aika iso:)

    Solveig: Ole hyvä! Katsellaan ja odotellaan iskeekö siellä inspiraatio!

    VastaaPoista
  8. Hauska lista sinulla, näitä on kiva lukea! :)

    VastaaPoista
  9. Hmm, kyllä hän omalla tavallaan mukava onkin. Ei ihan tavallisella tavalla kuitenkaan. Mutta tykkään hänestä silti. Hänellä on vahva taipumus hankkiutua seikkailuihin. Viime kesänä hän muunmuassa soitti metsästä, jostain päin keskisuomea, että voisinkohan neuvoa hänelle reittiä Mänttään, kun pitäisi ehtia kuvataideviikkojen avajaisiin, oli ajatellut mennä kävellen. Hulluudestaan ja huimapäisyydestään huolimatta hän on mitä sydämellisin ja kultaisin tyyppi. No, joskus menee hermot. Mutta hänelle voi sanoa sen.

    VastaaPoista
  10. Neiti Nimetön: Kiitos! :)

    Tanja: Nyt kyllä naurattaa. Kuulostaa TODELLA mielenkiintoiselta tyypiltä! Löysiköhän tuo poloinen sinne kuvataideviikoille.. Ja kaikkeen sinunkin pitää kyetä! :)

    VastaaPoista
  11. Löysi hän, lifteten lopulta. Ja ihan ajallaan vielä.

    VastaaPoista