1.10.2009

Kohtaus elävästä elämästä

Keittiön ja olohuoneen välissä seinä. Olohuoneessa matto, maton päällä täkki ja paljon leluja. Vauvan paikka. Viihtynyt siinä, muttei enää. Oppinut nousemaan istualleen ja konttaamaan. Huteralla tyylillä. Housun polvet luistavat parketilla, eivät pidä. Se, mikä välineissä menetetään, otetaan sisussa takaisin. Pulleat kädet iskevät parkettiin, niissä on valtava voima. Niiden avulla mennään pöydän alle, tuolin alle, ahtaisiin nurkkiin, vaarallisiin kulmiin ja kaikkialle sinne, minne ei äidin mielestä olisi niin väliä. Ja laitetaan suuhun kaikki. Otsassa komea mustelma. Minä keittiössä. Tarkoituksena tyhjentää astianpesukone.



Avaan koneen luukun. Läps, läps - se on ääni, joka kuuluu, kun vauva on poistunut matolta ja kädet iskeytyvät liukkaaseen lattiapintaan. Menen olohuoneeseen ja siirrän lapsen matolle. Annan lelun käteen. Palaan keittiöön, ehdin ottaa lautasen ja laittaa kaappiin. Läps läps. Käyn siirtämässä lapsen. Toinen lautanen, kolmas. Pelottavan hiljaista. Kurkistan olohuoneeseen. Vauva syö villamatosta irtoavaa nukkaa. Kaivan sen ulos vauvan suusta. Palaan keittiöön. Lisää lautasia. Läps läps. Siirrän vauvan matolle ja annan lelun käteen. Juuri kun olen kumartumassa koneen ylle, isompi lapsista haluaa maitoa. Annan maitoa lasiin, joka on ruokapöydällämme olohuoneen puolella. Läps läps. Siirrän vauvan turvallisempaan paikkaan. Viimeinen lautanen, isompi haluaa lisää maitoa. Kissa pyörii jaloissa. Palaan keittiöön, otan kattilan koneesta. Ja maitoa jääkaapista. Vauva on jumissa, alkaa huuto. Stereona. Vauva huutaa hätäänsä, isompi vauvan hätää. Kissalla tulee vessahätä. Sillä on tapana juosta korvat luimussa ympäriinsä ennen kuin se ymmärtää siirtyä kissanhiekalle. Päättömänä, ketään tai mitään väistämättä. Parasta siirtää vauva istumaan sitteriin, ettei se jää kissan alle. Niin, se kattila? Jäi pöydälle. Kummarrun laittamaan kattilaa kaappiin. Vauva suuttuu sitteriin; siihen, ettei pääse liikkeelle. Annan sille kauhan, jonka otin juuri koneesta. Vauva pudottaa sen lattialle, nostan sen ja annan takaisin lapselle. Ehdin ottaa koneesta pari haarukkaa, kunnes kauha on jälleen lattialla. Nostan kauhan. Otan haarukat, kauha on lattialla. Nostan kauhan. Kahmaisen loput aterimet kerralla nyrkkiin, vaikkeivat ne oikein mahdu, mutta yritän ehtiä, ennen kuin kauha on jälleen lattialla. En ehdi. Alkaa tuskastuttava kitinä. Kissa on käynyt vessassa ja parkkeeraa pesemään takamustaan pesukoneen ja juuri sen kaapin väliin, johon aterimet pitäisi viedä. Ahdasta. Pakko nostaa kauha. Isompi on saanut valmiiksi piirustuksen, nostan vähän päätäni ja yritän näyttää kiinnostuneelta. Ladon aterimia laatikkoon ja sitten nostan kauhan. Astianpesukoneen alataso on tyhjä. Ja kauha taas lattialla. Sitä tavoitteleva vauva melkein päällään sen perässä. Otan vauvan syliini, nostan jalallani astianpesukoneen kannen ylös kiinni ja päätän keittää kahvit toisella kädellä. Juoksukahvit. Sellaiset, jotka juodaan seisten, juosten tai miten vaan, muttei rauhassa istuen. Ja sitten sama alusta.


Ja tämä ihan vaan siksi, että jos joku ihmettelee, miksi se harmaa täti ei enää touhua mitään. Missä päivitykset käsitöistä ja sen sellaisesta? Ehkä ensi vuonna. Ehkä, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ja kun valmiita käsitöitä ei ole, piha on kohta jäässä ja äiti vähän väsynyt, niin saattaa olla niinkin, että postaukset täältä harvenevat. Muttei me mitään sen kummempaa blogitaukoa ruveta pitämään. Pitäähän se äiti-ihmiselläkin joku ihan oma juttu olla. Niin.

28 kommenttia:

  1. Tuossa katosi kyllä meikäläiseltä viimeiset vauvakuumeen rippeet, heh heh!
    Parin vuoden päästä voi olla jo paremmin aikaa itselle ja käsitöille.. (ei varmaan paljon lohduta)..

    VastaaPoista
  2. Pitääkin tämä postaus näyttää kaikille niille, jotka ihmettelevät miksen minä enää ehdi harrastaa/pitää yhteyttä/tehdä kotitöitä. Meillä poika on nyt reilun vuoden ja ja se läps läps-ääni vaihtunut tömps tömps ääneksi kun kaveri juoksentelee ympäriinsä. Ai että sitä joskus kaipaa sitä aikaa kun poika oli vauva ja vaan makoili jossain.

    VastaaPoista
  3. Etpä ehdi näköjään pitkästyä. Enkä muuten minäkään postauksiasi lukiessani. Keitä kunnon kahvit! Voin taata, että tulee vielä aika, jolloin nykyiset päiväsi ovat kultaisten muistojen joukossa ja sinä ihmettelet, minne ne ajat oikein hupsahtivat. Ajattelen lämmöllä.

    VastaaPoista
  4. ;-D On se kotiäidin arki niin ihanaa ja kaikkea ehtii tehdä kun on _vaan_ kotona... Jaksuja!

    VastaaPoista
  5. ja sitten ne väittää että ne kotiäidit vaan ON (=lusmuaa) kotona...

    VastaaPoista
  6. Pirjo-Riitta: Esikoisen kanssa oli vaikeampaa, kun luuli, että se kiire ei lopu koskaan. Nyt sen tietää, että tämä on tällaista hetken. Kunhan oppii varmemmaksi liikkumisen kanssa, uskaltaa jo vähän laskea irti. No joo, sitten se lähtee kävelemään ja show alkaa alkusta. Pari vuotta, kyllä!

    Myrkytär: Se oli hienoa aikaa:). Olisinpa tiennyt, että sinulla on tarvis tällaiselle postaukselle, olisin pannut enemmän pökköä pesään. :)

    Lissu: Oikeassa olet. Ja toinen on niin ihanan liikuttava, kun innostuu kaikesta. Kaikki on uutta ja mahtavaa. Kahvia kyllä kuluu! :)

    Tiina: Niinpä. Meilläkin niin siistiä ja nättiä. Lapset puhtaissa vaatteissa, punaposkisina ja kiitollisina. Ja me miehen kanssa yhtä päivän paistetta:D

    Soile: Niin ne tekee. Minäkin töihin pääsen jonkun kuukauden kuluttua tästä lepäämään. Siihen asti kun selviäisi..:)

    VastaaPoista
  7. Voih, ja mä aina kadehdin kotiäitejä ja äitiyslomalaisia. Kun ei itse näköjään pääse sellaiseksi, vaikka haluaisin.

    VastaaPoista
  8. Kaisa: No voi kurja. Harmillista, jos ei ihminen pääse äitiyslomille, vaikka haluaisi. Toivotaanpa, että asiasta vastaavat haltiat olisivat kuulolla.:) Kokemukseni mukaan se on niin, että kun on töissä, mieli halajaa kotiin ja kun on kotona, niin niinä "huonompina" päivinä muistelee, miten töissä pääsi helpolla, kun ei tarvinnut vastata kuin itsestään. Ja sai olla joskus rauhassa. Niin omituinen on ihmisen mieli.

    VastaaPoista
  9. Ihan tuli entiset ajat mieleen, vaikka poika on 8 ja tyttö 18v. Jostain syystä muistan ne vanhemmat vauva-ajat paremmin, uutuudenviehätys vai nuoruuden hyväuskoinen energiako syynä?

    VastaaPoista
  10. Ajattelen sua. Suurella lämmöllä. Hienosti kirjoitit.

    VastaaPoista
  11. No huh huh! Kauhunsekaisin tuntein muistelen omakohtaisia kokemuksia, vaikka niistä on jo toistakymmentävuotta. Poika nousi seisomaan puolivuotiaana ja käveli täyttähäkää kahdeksankuisena. Arvaappa oliko monesti silmät mustana. Jaksamisia!

    VastaaPoista
  12. Anonyymi: Minulla ei ole sitä nuoruuden energiaa enää, mutta hyvään vauhtiin päästään hetkittäin tällä vähän vanhemman naisen pahalla sisullakin.:) Sutinaa on tosiaan, riittämiin asti juuri nyt, tässä elämänvaiheessa. Ja varmaan aika kultaa muistot.

    Satu: Kiitos. Tällä sitä porskutellaan. Vähän käsipohjaa ehkä, mutta edelleen pinnalla.:)

    satu.p: Voi kauhea!!!!! Meillä ei onneksi elettäkään vielä siihen pystyyn nousemiseen. Saisi tuon istumisen ja konttauksen tukevammaksi, niin ei olisi niin pelottavaa koko ajan. Mutta sitten se tosiaan kapuaa ylös.. Tämä on kyllä työläs vaihe, vaikka tietysti upea katsella, kun toinen aivan hihkuu onnesta, kun pääsi liikkeelle. Ei hyväkäs suo ajatustaan äidin huolelle.:)

    VastaaPoista
  13. Mahtava kirjoitus! Pääsin hyvin rytmiin, vaikka minulla ei tuollaisesta kokemusta olekaan. Voimia ja kaunista syysvaloa sinulle! Tai koko perheelle kyllä oikeastaan. Mutta sinulle ihan erityisesti!

    VastaaPoista
  14. jahas, kuka lohduttaa että parin vuoden päästä helpottaa? Kohtauksia keskiviikolta, alkutilanne tämä:
    Viikon metsäreissulla ollut isä on tulossa kotiin noin klo 17.30 . Kuopuksella alkaa päiväkodin urheiluilta klo 18.

    Kotiudun kuopuksen ja esikon kanssa klo 16.40 . Perunat kiehumaan muusia varten. Äiti katso sitätätätota. Esikko keksii "jippii, isä tulee kohta, mä siivoan mun huoneen (kaatopaikka..)" ja juoksee siivoamaan.
    Kuopus keksii "jippii, isä tulee kohta, mä piirrän sille sateenkaaren"
    Valmistelen makkarakastiketta, kärvennän jauhot. Vessasta kuuluu litsläts, menen katsomaan. Sotku! Esikko on siivoamisen sijasta keksinyt alkaa huovuttamaan muovisen munankuoren päälle, vettä on lavuaarissa, mukissa, lattialla... Yritän siistiä enemmät ja autan huovutusta alkuun. Toisesta veskistä kuopus " Pyyhkimään!".
    Juoksen sekoittamaan kastikkeen alkua pyyhkimisen jälkeen. Kuopus tarjoaa kynää, katso tätä, teroitin ei toimi. "Katson kohta, piirrä jollain muulla keltaisella..." Auttamaan huovutusta.
    Juoksen keittiön, vessassa olevan huovutuksen väliä. Kuopus terottaa kynäänsä useammassa huoneessa - lattialle. Sotku!
    Kastike palaa pohjaan, siinä on väärä liemikuutio yäk, roskiin.
    Esikko luovuttaa huovutuksen, siivoan vessassa olevan kaaoksen, nappaan kuopukselta teroittimen pois.
    Isä saapuu ja saa pienet herhiäiset kimppuunsa, teen muusin loppuun, paistan pannulla makkaranpalasia. (Tervetuloa metsästä kotiin iskä, syödään sitä mitä olet jo viikon syönyt - makkaraa!) Kiire, 17.50 ravaamme kohden urheiluiltaa.

    Kohtauksen lapsinäyttelijät ovat vajaa 7v ja 4.5v ikäisiä, jotka riitelevät nykyisin suurimman osan aikaa...

    Ei vaan, yllättävän usein tulee kuvaamiasi "kaaos" tilanteita, joissa juttuja vaan kertyy ja kertyy kaikki samaan aikaan. Pysähdy joku kerta ja naura ääneen. Oikeasti siis nämä kohtaukset ovat kuin huonosta komediasta. Ja äitien arkipäivää, eikä se lasten kasvaminen ihan heti tilannetta muuta.

    Mutta se millä voin lohduttaa: nauti näistä kaikista vuosista kun lapset ovat pieniä ja helmoissasi. Kun saattelet esikoista koulutielle, on elämä suurien muutosten kourissa, ja mukaan astuu uudenlaiset hässäkät ja epävarmuus johon et voi itse vaikuttaa.

    VastaaPoista
  15. Tanja: Lämmin kiitos syysvalostasi! Sinullekkin sinne!

    TuijaM: Joskus tuntuu, että lasten kanssa elämä on yhtä siirtymistä vaiheesta toiseen. Isompi meilläkin jo pian koulutielle, kamala tunne. Tässä härdellissä kurjaa on se jatkuva tunne riittämättömyydestä, siitä, ettei pysty tekemään riittävän hyvin mitään. Perfektionismiin kalleellaan oleva luonteeni ei auta yhtään. Huumori onneksi enemmän, kuten sanoit. En suostu elämään sitku-elämää, olen yrittänyt opettaa siitä itseni pois. Paras aika on aina tänään, nyt. Silloinkin, kun väsyttää ja on järki lähteä. Kiitos lohdutuksestasi.

    VastaaPoista
  16. Loistava teksti, elämän tuntua, toimisi kuunnelmanakin! Höm, tämän perusteella vaikutat hyvinkin "riittäväiseltä", itse ihmettelee kun ei saa haluamaansa määrää asioita aikaan vaikka on vain kaksi aikuista ihmistä taloudessa.

    VastaaPoista
  17. Lapsiperheen arkirealismia parhaimmillaan. Hienosti kuvattu :) Tässä ihan rupes muistelemaan noita omia pikkulapsi aikoja. Silloin tuli joskus ajateltua, että ainako tämä on tämmöistä, kiirettä ja hektistä. Ei ole enää, kaksi jo maailmalla ja kolmaskin kovasti menossa. Mutta muistot jäi ja aika-ajoin puseroon hiipivä haikeus.

    Oletkos koskaan kuullut Eija Ahvon Sireenit biisiä, joka on Lasimaalaus ja muita rakkauslauluja levyllä? Siinä on Märtta Tikkasen riemastuttavat sanat. Suosittelen :)

    VastaaPoista
  18. Toisen kanssa on tosiaan se hyvä puoli, että tietää, että kaikki vaiheet menevät ohi aikanaan. Vaikka joinakin päivinä se on aika laiha lohtu! Meillä ihmeteltiin vähän aikaa sitten, että miksi me säilytämme astianpesuainetta hankalassa paikassa yläkaapissa. No ihan vaan siksi, etteivät lapset pääse koskemaan siihen. Niin, kuopuskin täyttää pian 10 vuotta...

    VastaaPoista
  19. Onko nykyään vielä sellaisia leikkikehiä, joissa vauva on turvassa ja äiti uskaltaa tehdä askareensa?

    VastaaPoista
  20. TiinaK: Niinpä :)

    Rinna Pitsiunelma: Me mietittiin miehen kanssa samaa joku aika sitten. Miten ei ennen lapsiakaan saatu koskaan mitään aikaan, miten aina väsytti eikä ehtinyt mitään, vaikka sai nukkua yöt ja enemmänkin? :D Niin se vain on, jokainen tekee parhaansa oman elämäntilanteensa mukaan. Sen, mitä kulloinkin tarvitsee. Tai yrittää ainakin. :) Minulla meinaa mennä usein haaveiluksi.

    AnniKAinen: Ihan outo on tuo levy. Pitää napata se matkaan, kun tulee jossain vastaan. Kiitokset vinkistä! Uskon tuohon, kun sanot, että haikeaa on välillä, kun pienet ovat kasvaneet omilleen.

    Pikkusisko: Kiitos hyvistä nauruista! Tuo juttu yläkaapin pesuaineista on hyvä. Just nuin se menee. Tottumuksen voimaa!

    VastaaPoista
  21. eilen tänään huomenna: En tiedä, en ole ainakaan nähnyt sellaisia. Täytyy vain todeta, että loistava keksintö se on ollut!

    VastaaPoista
  22. Hei, löydät esim. tuon Sireeni biisin helpoiten Spotify ohjelman avulla. Wikipediasta löytyy ohjeet sen lataamiseen koneelle. Se on systeemi, jonka avulla voi kuunnella netistä musiikkia, nytkin soi Alanis Morisette taustalla :)

    VastaaPoista
  23. Uiui! Yhtäkkiä muistan vaikka mitä unohduksissa olevaa. Voi että, tsemppiä sinulle. Aivan ihana teksti kyllä, voi sinä :)

    VastaaPoista
  24. Palautui mieleen monta asiaa...ja yhta monta uutta mita tassa tata nykya tapahtuu.Jaksamista ja pida blogihetkesi. Mekin tarvitsemme niita :).

    VastaaPoista
  25. AnniKainen: Alkaa kuulostaa turhan tekniseltä. Vaikka mieheni moittiikin minua tätänykyä nörtiksi, nimityksellä ei juurikaan ole katetta. Saankohan mokomaa ladatuksi.. Tutustun tilanteeseen, kunhan ehdin..:)

    himalainen: Kiitokset tsempistä, tarvetta on. Totisesti.:)

    pikkujutut: Jaksetaan. Pakkohan se on. Vaihtoehtokaan ei ole järin häävi. :D

    VastaaPoista
  26. Olipa elävästi kirjoitettu, tuollaista se on. Muistuu mieleen ne ajat, kun omat lapset olivat vauvoja ja silmät tuli olla selässäkin ja aina valppaana...ikävöikin sitä aikaa, kaikesta huolimatta, läps-läps kuulostaa niin hellyyttävältä.

    VastaaPoista
  27. Mirja: Niin se on. Ihana se on siinä läpsytellessään. :)

    VastaaPoista