26.7.2009

Jotta en unohtaisi


Muistan tämän koivun. Sen alla on keltainen talo. Siellä tarjottiin ennen makeaa mehua ja Viri-kaakaota. Hienoista astioista. Pihalla kasvoi karviaisia, ojan penkalla mesimarjoja. Oli savusauna, ulkohuussi ja kulleroita kukassa. Tuntuu, että silloin oli aina kesä.




Nykyisin talossa asuu syksy. Hartiat kasaan painava marraskuun apeus. Kaikkialla leijuu hylättyihin rakennuksiin hiipivä unohdus ja kosteus. Loppu on lähellä, katto on romahtamaisillaan. Ehkä jo ensi talvena. Kaakaokupit ovat vielä siellä.


7 kommenttia:

  1. Eikö ole jännää..kun ennen oikeasti oli aina kesä. Tai ainakin se oli lähes loputon! Eikä ollut hullua kiirettä ja eestaas menoa. Ainakaan lapsilla. Viri-kaakao! Nam!

    VastaaPoista
  2. Surullista. Toisaalta, jos ei jotain mene pois, ei uutta tule tilalle.

    VastaaPoista
  3. Lapsuuden kesät oli joskus niin pitkiä, että ehti jopa kyllästymään pelkkään olemiseen -kaukana ovat ne ongelmat.

    Harmaan pönttöuunin ja keltaisen tapetin liitto jo yksinään saavat toivomaan, että joku pelastaisi talovanhuksen.

    VastaaPoista
  4. Talo on todella huonossa kunnossa, mummon kuolemastakin jo parikymmentä vuotta. Oli pakko päästä paikalle, kun isä kertoi katon tilasta. Otin kuvia. Surullista, niin surullista. Onneksi on hyviä muistoja.

    VastaaPoista
  5. Surullista. Tuommoinen paikka on niin tärkeä. Mutta muistot kai tosiaan kalleimpia ovat.

    VastaaPoista
  6. Hienoa, että muistot entisestä ovat vielä tallella. Joskus on vaan parempi vaalia omia muistojaan, asiat tuppaavat niin paljon muuttumaan...ja itsekin me kasvamaan...

    VastaaPoista
  7. Muistaminen taitaa olla aika henkilökohtainen asia. Eri ihmiset muistavat samat asiat eri tavalla. Näkökulma ikään kuin muuttuu. Omat muistoni tuossa talossa vietetystä ajasta ovat aika sirpalemaisia, ikään kuin otoksia; johtunee ehkä siitä, että aikaa on todellakin vierähtänyt. Ja kuten Neiti Nimetön totesi, itsekin on tullut kasvettua.

    VastaaPoista