26.12.2009

Ystävälle

Tämän joulun ainoa joululahjaneule. Tai siis virkkaus. Cecily Mobius. Taas. Tuli hieno. Noron värit miellyttävät minua kovasti. Ja lahjan saajakin tykkäsi. Hän on punapää. Ja muutenkin minua värikkäämpi persoona. Luulen, että hän ja Mobius tulevat hyvin toimeen.



Malli: Cecily Mo(e)bius, Inside Crochet -lehti, issue 1/2009. (Ravelry)
Lanka: Noro Kureyon, sävy 164
Koukku: Olisko ollut nelkku?

23.12.2009

Joulurauhaa

Täältä harmaasta arjesta: hyvää joulua. Hiljaisuutta heille, jotka sitä tarvitsevat. Ja sutinaa ja säihkettä heille, jotka sellaista kaipaavat. Jokaiselle oman näköistä, oman oloista.


Täälläkin joulu on tullut. Kissa vain murjottaa. Emme tuoneet kuusta sisälle, vaan sitä on tuijottaminen parvekkeen lasin takaa. Pelkäsimme, että vauva syö havut. Ja kaataa kuusen. Siitä ei kissa tykännyt. Kissan joka jouluinen traditio on ollut kiivetä joulukuuseen. Irrottaa joulupallot ja vierittää niitä portaita pitkin alas. Pitää melua ja mekkalaa ja aiheuttaa pahennusta. Kuusen kaato on meillä kissan hommaa ja nyt se ei onnistu. Pitänee keksiä vielä kissalle jotain korviketta. Joulu se on kissallakin.

1.12.2009

Vielä tallessa

Sukka. Jalkaa verhoava, sen muotoihin mukautuva, tavallisesti neulottu pussimainen pukine (Nykysuomen sanakirja 1996). Esiintyy tavallisesti pareittain, tosin vain teoriassa. Käytännössä toinen sukista on aina hukassa. Varsinkin siitä parista, jonka tarvitsisit juuri nyt ja juuri tänä kyseisenä hetkenä. Varmin tapa löytää hukkunut on kadottaa aiemmin tallessa ollut sukan pari. Heti kun se on hävinnyt, aiemmin kadottamasi ilmestyy kuin tyhjästä.

Mikäli jostain syystä jonkun onnistuu pitää tallessa kokonainen sukkapari, se on aina se väärä. Sukat ovat väärän väriset, väärän kokoiset. Tilanteeseen nähden liian paksut tai liian ohuet. Liian lyhyet tai liian pitkät. Löysät tai liian kireät. Se on se pari, joka nyppyyntyi heti ensimmäisessä käytössä. Ja näyttää siltä, niinkuin teillä olisi kenneli, vaikka oikeasti ei ole yhtään koiraa ja teillä siivotaan koko ajan. Tai sitten se on se pari, joka sinun olisi pitänyt heittää roskiin, muttet raaskinut, kun se reikä oli vielä niin pieni. Ja nyt sinulla ei ole muuta. Niinpä piilottelet koko ajan jalkaasi huonekalujen alla tai seisot epämukavasti siten, että toinen jalkasi peittää toisen jalan sukasta iloisesti kurkistelevan varpaan tai kantapään. Ja olet äärimmäisen kiusaantunut koko ajan.


Jossain täytyy olla valtava kasa yksinäisiä sukkia. Sen täytyy näkyä jostain satelliitista tai Googlen karttaohjelmasta, jos oikein osaisi etsiä. Pian siellä varmaan on toinen myös tästä parista. Se on vähän harmi, sillä tämä on ihan ensimmäinen itse neulomani sukkapari. Luulisin.


Malli: Charade (Rav-link) by Sandra Park
Lanka: Regia Hand-dye Effect, sävy 06551
Langan menekki: Ei mennyt koko kerää (100 g), vaikka pelkäsin sitä. Jäikin vielä se kuuluisa golfpallollinen!
Puikot: 2,0 mm

PS. Sukkamaratoonari vietiin paareilla tiputukseen. Aikoi olla jo illalla hippakunnossa, sillä Soilen tämäkkä mustikkasoppa virkisti sen verran, että maratoonari pystyi heikosta kunnostaan huolimatta sopimaan tärskyt sen ruotsalaisen kanssa. Wallanderko se nyt oli? Kuulemma eronnut mies.

30.11.2009

Sukkamaratoonarin paluu (osa 5)

Marraskuu painuu kohti iltaa, kun sukkamaratoonari vilkaisee kelloaan. Hän ei näytä harmiaan, vaikka aikaa tähän projektiin on kulunut aivan liikaa. Minkäs teet? Kaikenlaista reitin varrelta huutelijaa, radalta pois ottajaa ja jarrumiestä on riittänyt pilvin pimein. Niin kuin nyt se vauva, jota ei tietenkään voi moittia. Sitten on se punanuttuinen, pitkäpartainen kaveri, jonka hommissa meni useampi iltapuhde ja ehkä vähän öitäkin. Se Wallanderin Kurt, kuulemma Ruotsin paras poliisi, vähän kyllä säälittää. Se on vonkaillut noviisia matkaansa jo useamman illan, mutta ainakin tähän asti on sukkamaratoonari jatkanut vain tylysti matkaansa.

Reissu on kieltämättä venähtänyt. On aloitettu, purettu ja taas aloitettu. On innostuttu ja petytty. On menty maitohapoille, kuukahdettu tien poskeen ja maattu ensiaputeltassa. On heitetty kutimet hiiteen ja sitten myöhemmin kiukun jo vähän laannuttua käyty niitä sitten sieltä hiljokseen keräilemästä. Ja vaikka innokkaimmat kisaturistit lienevätkin jo pakanneet kamppeensa kaiken toivonsa heittäneenä, sukkamaratoonari ei ole luovuttanut. Sieltä hän tulee, hirvittävän hitaalla vaudilla, kasvoilla kammottava irvistys ja kaksi sormeaan teloneena. Sumuun kietoutuneena hän kaartaa viimeiseen nousuunsa. Järjen valo on sammunut kuin marraskuinen päivä, mutta kädet käyvät vielä. Maratoonari hakee viimeisiä voimiaan hokemalla mielessään kaikkia muistamiaan talvisodan taistelupaikkoja. Tuleen ei saa jäädä makaamaan eikä miestä jätetä. Tai jos jätetäänkin, niin naista ei ainakaan. Ei missään tapauksessa. Ovatko valkotakkiset valmiina? Paarit valmiiksi maaliviivalle! Sillä joku tässä nyt kaatuu; marraskuu, maratoonari tai molemmat.

27.11.2009

Ei mitään asiaa

Täällä podetaan jalkaa, flunssaa ja marraskuuta, joka onneksi kohta on ohi. Olen joutunut lisäksi nielemään aika tavalla pettymyksen karvasta kalkkia, eikä sen jälkimakuakaan voi juuri kehua. Mitään ei ole siis touhuttu. Sellaista, mistä täällä haluaisi jotakin sanoa. Tai jos onkin, niin se on sitten sitä hyshys-osastoa. Tiedättehän, ne tontut ja muut.


Oikeastaan tulin vain ilmoittautumaan. Jotta postaukseen tulisi edes jotain järjellistä, ajattelin jakaa piparireseptini. Se on Kotiliedestä (se lehti) napattu ja ihan ehtaa vintagea. Ohjeen lehteen lähettänyt rouva kertoi leiponeensa ohjeella piparinsa jo 1940-luvulta lähtien. Minä olen lisännyt ohjeeseen yhtä sun toista tilanteen ja tunnelman mukaan. Yleensä appelsiinin kuorta tai konjakkia. Tällä kertaa tein sellaisenaan. Sen verran on tämä jatkuva sade ja kitkerä meininki minua lannistanut.

6,5 dl siirappia
1/2 tl hienonnettua neilikkaa
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
1 rkl pomeranssinkuorta
Kiehauta siirappi ja mausteet kattilassa.
Lisää 2 dl fariinisokeria.
Paloittele joukkoon 250 g voita tai margariinia. Sekoita hyvin. Jäähdytä seos.
Lisää seokseen 4 munaa yksitellen ja hyvin sekoittaen.
Sekoita 3 tl soodaa vehnäjauhoihin (14-15 dl) ja hämmentele taikinaan.
Lorauttele jauhojen mukana taikinaan 1 1/3 dl kermaa.

Pistä taikina yöksi jääkaappiin.
Keittele aamulla tujakat kahvit ja juo ne rauhassa, mikäli mahdollista. Ota siksi aikaa taikinakulho jääkaapista pöydälle odottelemaan, jotta taikina ehtisi vähän pehmetä. Muuten tarvitset sen lohkomiseen kirvestä.
Uuni saa olla sen 175 astetta.

Jos tykkäät, että pipareissa pitää olla tuhdisti potkua, lisää mausteita reilulla mitalla. Tämä on pula-ajan ohje eikä aineksissa ole siksi tuhlailtu. Hyviä kuitenkin näinkin. Puolikkaasta ohjeestakin tulee ihan reilu satsi.

Niin ja marraskuulle aion näyttää pitkää nenää. Se on nimittäin adventtiaika ihan tuossa noin kynnyksellä ja tämä marraskuu on kohta kärsitty. Piparirikasta ensimmäistä adventtia kaikille! Ja jokohan sitä lunta saisi.. vinkvink sinne yläkertaan.

20.11.2009

Oli ihan pakko

tehdä tämmöinen tipi. Onhan tämä nyt vähän eri toista kuin semmoinen sukka. Puhumattakaan sukan neulomisesta. Se ei nyt maistu. Ei alkuunkaan. Mutta tipin teko, se on kivaa! Ja jotenkin tuntuu, että tämä pikku tipinen ei suinkaan jää ainoaksi. Pitäähän se nyt kaveri tehdä. Tai kokonainen parvi, kuka tietää.


Tipi ei ole omasta päästä, vaan ohje löytyy täältä. Minun sekalainen puuvillalankakokoelmani taitaa olla ohkaisempaa sorttia kuin ohjeen kehittelijällä, sillä lintuseni lienee pienempi kuin hänellä, vaikka kroppaan onkin virkattu useampi kerros värejä. Nokastakin tuli tuommoinen piikki. Mutta muuten kiva. Kaivelkaahan virkkuut esiin, tämmöinen syntyy sukkelasti.

15.11.2009

Omaa napaa

Tanja yllätti minut leikkimielisellä haasteella. Yllättävän hankalaa tämä. Kuten Tanjakin jo totesi, menee helposti latteuksiksi. Päätin siksi jättää pois kaiken, mikä liittyy rakkaimpiini: perheeseen, lapsiin, läheisiin. Eli sen osan, mitä ilman elämä olisi todella vaikeaa. Ei siis puhetta Rakkaudesta eikä maailmanrauhasta, vaan minusta.



Harrastan: Tuskin mitään. Varmaan joutilaisuutta ja köllöttelyä, jos se vain olisi mahdollista. Luulenpa, että saisin päivän kulumaan varsin mainiosti siirtymällä valon mukana huoneesta toiseen, löhöpaikasta toiseen. Kirja tai lehti mukana. Minäkin kuulun siihen heimoon, joka vierastaa aikataulutettuja harrastuksia. On minulla sellaisiakin ollut, enkä kiellä, etteikö tulisi, mutta helppoa se ei ole. Kaikki harrastukseni taitavat liittyä jotenkin kotiin tai niitä voi touhuta kotoa käsin. Ja nimenomaan käsin. Kodin kohennus ja kunnostus, kaikenlainen rappaaminen ja nysvääminen, kankaiden, lankojen, nappien ja nauhojen hämmentäminen ja ehdottomasti haaveilu. Suunnittelu. Se tuntuu olevan tärkeintä. Toteutuspuoli laahaa selvästi perässä nykyään. Niin ja sitten minä neulon. Vaihtelevalla menestyksellä.

Haastavinta elämässäni: Aika. Tai paremminkin sen puute. Tuskin sitä oikeasti on sen vähemmän kuin ennenkään, se vain jotenkin tuntuu siltä; aika karkaa käsistä. Ymmärrän toki, että ongelma johtuu pitkälti elämäntilanteestani, mutta jos tilannetta voisi edes hitusen helpottaa jollain strategialla, toivoisin keksiväni sen.

Rakastan: Vanhoja kivitaloja, huikeaa huonekorkeutta, ikkunasyvennyksiä. Metsää, puita ja mustavariksia. Hiljaa putoavia lumihiutaleita, sadetta kasvoilla, leppeää tuulta. Keväällä maasta nousevaa vihreää. Sitä hetkeä, kun saa työntää kätensä ensi kertaa sulaan ja keväänkosteaan multaan, sen tuoksua. Vanhoja huonekaluja, esineitä, joilla on tarina. Tätähän voisi jatkaa loputtomiin..

En voisi elää ilman: Valoa. Ja luulenpa vielä, että tarkemmin sanottuna tätä ohutta ja hieman viileää pohjoista valoa. En pidä verhoista enkä mistään muustakaan minun ja päivänkirkkauden välissä. En silti tarvitse kirkasvalolamppua enkä etelänmatkoja pimeään vuodenaikaan. Pilkahtaa se välillä talvellakin ja silloin valolla on aivan oma erityinen sävynsä sen kulkiessa huoneesta toiseen.

Haaveilen: Jaa-a.Tällä hetkellä siitä, että tekemisen meininki ja jo muutaman kuukauden kadoksissa ollut energia palaisivat. Olisi hommia kesken. Ja sellainen oma työnurkkaus olisi kiva. Sellainen, jossa voisi levitellä nuppineulojaan ihan rauhassa.

Pelkään: Pyöräilyä talviliukkailla. Ja ehkä vähän pian koittavaa paluuta työelämään. Tai paremminkin sen lieveilmiöitä.

Elämässäni on pysyvää: Yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella vastaisin, että enemmän tai vähemmän maaninen vimma ostaa lehtiä, lankoja, kankaita ja erilaisia askartelutarvikkeita. Ja haaveilla tekevänsä niistä jotakin.

Naapurini eivät tiedä: Tekisi mieleni sanoa, etteivät mistään mitään. Eivätkä minustakaan, luulen. Saattavat pitää outona ja tiedä vaikka olisivat oikeassa.

Vaatekaapissani: on ahdasta. Kangasvarasto viikattu näkyville niin, että jokaista kangasta näkyy. Vähällä käytöllä ollut uudenkarhea ompelukone. Esikoiselta pieneksi käyneet vaatteet pussitettuna koon mukaan. Tuunattavia, korjattavia tai muuten apua tarvitsevia vaatteita ja kodintekstiilejä. Omat vaatteeni taitavat olla vähemmistössä. Ja kaikki kohtuu hyvässä siivossa kesäisen raivauksen ja kirpputorille roudaamisen ansiosta.

En ole koskaan: Tästäkin voisi tulla loputon lista. Mutta sanotaanko vaikka, että maailmassa on enemmän kuin yhdeksi ihmisiäksi mielenkiintoisia ja houkuttelevia paikkoja, joissa en ole käynyt. Luettuani uusimmasta Gloriasta (se naistenlehti, 11/2009) Tuomas Vimman kolumnin "999 nähtävyyttä jäljellä", en ole enää edes varma, haluaisinko nähdä niitä kaikkia. Olisi mukavaa, jos edes joku illuusio säilysi. Kolumnissaan Vimma kertoo Istanbulin kuulusta Cagaloglun hamamista, joka ei - mikäli Vimmaa on uskominen - ole enää entisensä.

Eniten arvostan: Selkärankaa. Ja sitä, että on sanansa mittainen.

Haluaisin tavata: Edelliseen postaukseeni viitaten on päiviä, jolloin kuka tahansa kelpaa. Aikuinen ihminen. Mutta noin yleensä ottaen olisi mieltä lämmittävää tavata pitkästä aikaa muutama aikojen saatossa kadonnut vanha ystävä. Vieläköhän me tunnistaisimme toisimme?

Heitän haasteen vuorostani Solveigille, jonka blogilla on koko Blogistanian hienoin ja viisain nimi. Siis jos minulta kysytään. Se on Hitaus.

13.11.2009

Mikähän siinä on

että juuri silloin, kun saa vauvan unten maille ja ehtii ajatella, että nyt. Nyt on se hetki. Että voi laittaa kahvin tippumaan, kaivaa esikoisen kanssa piirustusvälineet esille tai tutkailla aika vähällä viime aikoina ollutta keskeneräistä käsityötä. Niin silloin, juuri silloin, alkaa tapahtua.


Ovikello soi. Meille pyrkii koko maailma. Naapurin kaljaveikko kysyy buranaa. Toinen haluaa tietää, näkyykö meidän telkkarissa kuva. Kolmas myy jotain. Neljäs ihan vaan piipahtaa, koska sattui juuri sopivasti liikkumaan täällä päin. Juuri silloin, sillä hetkellä. Tai sitten haetaan esikoista ulos tai esikoinen pyrkii sisälle.

Puhelin ei tietenkään ole äänettömällä. Ja se on unohtunut vauvan kanssa samaan huoneeseen. Soittaa joku, joka sanoo, että tilastojen mukaan saan kohta jonkun kamalan taudin ja minun on syytä ottaa sen varalle vakuutus. Lehtimyyjistä en sano mitään, koska joku voisi pahastua.

Joku ryhtyy harjoittelemaan jääkiekkolaukauksia makuuhuoneen ulkoseinään. Kaupunki tuo pihalle moottorisahan ja ryhtyy kaatamaan mäntyjä. Hyviä puita. Nuoriso huudattaa autoradiosta jotain jytkettä, josta ei erota, mitä se on. Mutta isosti kuitenkin. Tai sitten joltakin karkaa koira jossain toisella planeetalla ja se raukka osaa tulla juuri tuohon ikkunan alle haukkumaan hätäänsä. Jos ei muuta, niin kissa onnistuu kuin onnistuukin kaivamaan jostain kolosta jonkin tuhannesti kilisevän, kolisevan ja rämisevän esineen, vaikka lattia on kontattu ja tarkistettu kolmeen kertaan.

Ja silloin se hetki on ohi.


Mutta annas olla, kun vauva on hereillä ja tuntuu siltä, että kaipaisit kipeästi juttu- ja kahvittelukaveria. Kun on niitä päiviä, jolloin huomaat elämäsi olevan pelkkää astian- ja pyykinpesukoneen täyttämistä ja tyhjentämistä, ruokapöydän aluksen ja suttuisten naamojen pyyhkimistä ja paperinpalasten kaivamista ulos vauvan suusta. Ei ristin sielua. Ei ääntä, ei liikettä. Hyvä jos talitiaisia näkyy. Ja jos näkyykin, niin varmasti ne eivät laula.

Onkohan tämä se sama ilmiö, josta tupakoivat tuttavani ovat kertoneet. Että kun seisoo bussipysäkillä ja tarkistaa kellosta, että ehtisi ihan rauhassa poltella yhden. Ja juuri kun saa savukkeen sytytettyä, niin se bussi tulee.


PS. Ihanat ovat kutsuneet minut leikkiin. Kiitos siitä! Helmisade haastoi minut kertomaan itsestäni kymmenen totuutta. Koska haluaisin jättää edes jotakin arvailun varaan, kuittaan haasteen viittaamalla vanhempiin postauksiini, jossa salaperäisyyden verhoa on jo raoteltu. Tylsä minä. Sen sijaan Tanjan leikki on kohdallani uusi ja ennen näkemätön ja siksi taidan palata siihen myöhemmin.

PS. Onko joku huolissaan maratoonarista? Syytä on, sillä radan varrelta on tihkunut tietoja, joiden mukaan noviisi olisi tökkinyt oikean kätensä etusormen aivan tunnottomaksi kaksimillisillään ja olisi joutunut huilaamaan ensiapuryhmän telttaan. Urheiluvamma! Se tästä vielä puuttui!

8.11.2009

Hanuri = puhekielinen ilmaus; takamus, takapuoli, peppu

Esikoinen käy päiväkodissa parina päivänä viikossa. Reilu viikko sitten, päiväkodin jälkeen ruokapöydässä, kävimme hänen kanssaan keskustelun. Se meni kutakuinkin näin:

Äiti-ihminen: Joko te olette siellä päiväkodissa askarrelleet yllätyksiä isänpäiväksi?
Viisvee: Ei. Mutta suunniteltu on. Ja se on salaisuus.
Äiti-ihminen: Aha.
(tauko)
Viisvee (vaativasti): Mutta voitais me silti ostaakin jotain isille!
Äiti-ihminen: Mulla on tuolla jotain jemmassa. Ostin yhden uuden dekkarin. Iskä tykkää varmasti.
Viisvee (epäilevästi): Ai jaa.
(tauko)
Äiti-ihminen: Toki me voidaan hommata siihen jotain pientä lisäksi. Vaikka suklaata?
Viisvee: EI! Äiti, EI suklaata! Isin hanuri levenee!

Juhlakalu jäi vaille suklaata. Mutta sai sentäs patsaan. Näköispatsaan modernilla otteella. Suomalaisesta kivestä. Onhan sekin jotain. Ja kieltämättä patsas on hivenen alapainotteinen. Noin niin kuin muodoiltaan.


Kaikesta huolimatta hyvää isänpäivää. Sille omalle myös.

6.11.2009

Sanokaa mitä sanotte (osa 4)

mutta kyllä se sukalta näyttää. Erehdyttävästi. On varsi ja varressa suu, josta jalka mahtuu pujahtamaan sisälle. On kantapää ja sitten se, mihin sukka loppuu. Ei liian löysä, ei liian tiukka. Sopiva. Maratoonari alkaa olla aika varma siitä, että hän on neulonut sukan. Ajatella.


Hätäisimmät siellä päässä varmaan jo luulivat, että maratoonilla on taas tikuteltu harhaan. Sortunut hämärän hyssyyn koko noviisi. Aloittanut glögikauden, pikkujoulut ja lähtenyt tonttujen matkaan. Ehei veikkoset. Vauhti on vain ollut niin hidasta. Maratoonari kellotti puolimatkan krouvissa ajakseen aika lailla tasan kuusitoista vuorokautta. Käsiajanotolla. Se on reilu pari viikkoa yhdelle sukalle. Harhaan astumisineen päivineen. Ei sillä maailman tilastokärkeä hätyytellä, mutta kriittisimpien on hyvä muistaa, että henkilökohtainen sukanneulomisennätys tässä lyödään joka tapauksessa, mikäli vain maaliin päästään. Ensimmäiselle sukalle tuli vartta sen verran pitkälti, ettei siihen voi tosin vielä varmasti luottaa. Maratoonariltamme saattaa lanka loppua harmillisesti viime senteille vähän niin kuin eräältä Räikkösen pojalta joskus menovesi. Ja se olisi suorastaan viheliäistä.

Langasta puheen ollen näyttää siltä, ettei yhteistyöstä nyt työn alla olevan Regia Hand-dye Effectin kanssa tule kovin pitkäikäistä. Tätä Regiaa on ihan kiva tikutella sileää suoraa, mutta sellaiset silmukoiden ylinostot, mitä tämän sukan kalanruotokuviossa on saanut harrastaa, pukkaavat olemaan turhan työläitä. Langassa kulkee kaksi säiettä. Toinen villaa (70 %) ja ohuempi musta ilmeisesti sitten tekokuituja. Eivät meinaa tulla aina yhtäaikaa puikolle. Mitä lie riitaa. Vaikka kuinka olet muka tarkkana, valmiissa neulepinnassa erottuu - ainakin noviisilla - nyppylää ja näppylää, joka tarkemmassa syynissä osoittautuu puikoilta unohtuneeksi säikeeksi tai sen osaseksi. Varsinaisesti noviisia kuitenkin ärsyttää kerä. Lanka on niin löyhästi kerällä, että neulottaessa sitä humpsahtaa kerältä lattialle tai syliin melkoisia kasoja ja nöttösiä. Niitä on sitten kiva selvitellä. Solmuunhan ne menevät. Ja sukkapuikkojakin voisi ihmetellä. Näyttää vahvasti siltä, että kaikissa tähän projektiin tähän asti käytetyissä kolmessa sukkapuikkosetissä yksi puikko on ollut enemmän tai vähemmän kiero. Noviisi rupeaa kohta luulemaan, että niin kuuluu olla.


Sukan valmistumisen jälkeen olo on ollut lähinnä hämmentynyt. Se, mitä on pelätty ja vältelty, ei ollutkaan vaikeata. Oikeastaan mistään kotoisin. Kantapää, josta on nähty miltei painajaisia, osoittautui kaikinpuolin pettymykseksi. Helppo. Se oli joutuisampi neuloa kuin sukan loputon varsi. Jos ihmisillä tai edes maratoonarilla olisi useampi kantapää tikkusääriensä tilalla, olisi sukkapari todennäköisesti valmis. Se noviisia hivenen kiusaa, ettei hän nyt yhden kantapään neulottuaan voi vielä täysin rinnoin osallistua keskusteluun "suosikkikantapäästä". Niin juntti hänkään ei ole, etteikö tietäisi niitä nimeltä. On se tiimalasi. Ja sitten se ranskalainen. Ja jokunen muukin vielä. Mutta sen verran juntti kuitenkin, ettei ymmärrä, minkälainen kantapää oikein tuli tehtyä.


Kannustusjoukoissa voidaan ruveta varovasti puhaltelemaan pölyjä levysoittimesta. Tiedä vaikka tässä kohta saisi täräyttää ilmoille komeasti Maamme-laulun ja Porilaisten marssin. Silmukat toiseen sukkaan on nimittäin jo luotu ja maratoonari jatkaa yksinäistä taivaltaan pimenevässä marraskuun illassa. Ahnehtii senttejä siihen malliin, ettei vaan menisi maitohapoille.

EDIT. : Keskustelu aiheesta miehen kanssa.
Mies: Onko tuo nyt se sukka?
Vaimo: On. Mulla ei ehkä riitä lanka toiseen.
Mies: Etkö voi aloittaa sitä toista kärjestä? Silloin jäisi varsi ehkä vaan vähän toista lyhyemmäksi.
Vaimo: Eeh... Eikö siitä tulisi erilainen?
Mies: Tietysti tulisi. Mutta eikö se ole erilainen myös silloin, jos siinä ei ole kärkeä?

2.11.2009

Marraskuussa

olo on kuin sadussa, vaikka joskus tuntuu, että tästä maailmasta kaikki taika on kuollut. Se on Hannu ja Kerttu. Iso Paha Susi. Ja kaikki satukirjojen noita-akat, ilkeät äitipuolet. Yhteensä. Marraskuussa ei tee mieli juosta metsään, koska ei tiedä, mikä siellä odottaa. Sinne usvaan ja sumuun, joka katoaa, kun sen sisälle astuu. Marraskuu sataa kasvoille kosteana, kylmänä. Se piiskaa, puhaltaa ja sammuttaa kaikki valot. Se ei armahda. Jos lapsi uskoo keijukaisiin, peikkoihin ja joulupukkiin, minä uskon marraskuuhun. Se tulee aina, se ei petä.


Sitä ilman ei osaa olla. Ei koskaan kuuma juoma tunnu niin hyvälle kuin marraskuussa. Ei ikinä villa niin lämpimälle. Ei sohva, viltti ei kirja. Ei koskaan ole niin ihana keittää tulista keittoa, ei hauduttaa pataa tuntitolkulla. Ilman marraskuuta ei tule joulua, ei valoa, ei juhlaa.


Marraskuussa ihmisellä pitäisi olla kellari. Täynnä hilloja, mehuja, pikkelsejä. Ei tarvitsisi mennä minnekkään. Polttelisi vain kynttilöitä, lämmittelisi. Pötköttelisi masu sylissä, varpaat villatöppösissä. Eikä välittäisi, vaikka maailma tuntuu vaeltavan kohti Mordoria. Vääjäämättä. Antaisi talven kulkea pihalla, puutarhassa, metsässä. Kietoa talot, kadut ja maisemat hiljalleen harmaan vaippansa alle. Kadota sumuun. Ihminen vaihtaisi vain asentoa, kääntäisi kylkeä tai kirjan sivua. Katsoisi toisen elokuvan, loisi silmukat puikoille, paistaisi piparit. Antaisi satuhahmojen ja romaanisankarittarien kolkutella ovien ja ikkunoiden takana ja keittäisi vielä toisen kupillisen. Eikä pelottaisi yhtään.

30.10.2009

Kiitos ja olkaa hyvät!

Tuli tämmöinen. Olen kovasti mielissäni, varsinkin kun huomionosoitus tuli suuresti palvomiltani Pujoliivin sisiliskoksilta. Täällä ollaan ihan rinta rottingilla.


Tunnustuksen kuva ja sen myöntäjä tulee linkittää omaan blogiin. Ja eteenpäinkin saa jakaa, peräti seitsemälle. Tähän asti ehkä selvitään, mutta sitten alkavat vaikeudet. Pitäisi hoksata kertoa seitsemän asiaa, joita muut eivät vielä tiedä. Siis itsestään. Yrittänyttä ei laiteta eli:

Joko tiesitte, että..

1) .. olen tylsä tyyppi. Todella. Tykkään olla rauhassa. Se vaan on nykyisin niin kamalan vaikeaa. Koko ajan on jotain sutinaa tai meininkiä. Jos ei muuta, niin oven takana on joku partavedelle haiseva myyntitykki, joka kysyy "Saanko tulla katsomaan keittiötänne?" tai " Olisiko teillä hetki aikaa keskustella kotinne turvaratkaisuista?". Et todellakaan ja ei ole.
2) .. minua palelee aina. Siksi minä ja villa ollaan niin hyvät kaverit.
3) .. luen keittokirjoja kuin romaaneja. Ja niitä on paljon. Silti olen surkea kokki. En tarkoita, etteikö laittamaani ruokaa voisi syödä. Olen surkea siksi, että joudun seuraamaan ohjeita orjallisesti. Ilman niitä olen neuvoton, kynsille lyöty.
4) .. olen Pujoliivin väen kanssa täydellisen yksimielinen siitä, mitä tulee Wallaceen, Gromitiin ja Vääriin housuihin.5) .. minusta piti tulla arkkitehti. Ei tullut. Olen opiskellut ompelijaksi, matematiikkaa ja aloittanut väitöskirjaa. Ne jäivät kaikki kesken. Kyllä minulla tutkinto on. Ja työpaikka. Mutta en edelleenkään tiedä, mitä minusta tulee isona.
6) .. olin nuorempana kasvissyöjä. Sitten rakastuin kokkiin.
7) .. ensimmäiset muistikuvani käsitöistä ovat traumaattiset. Koko luokan, myös poikien, piti opetella virkkaamaan. Tehtiin patalappu. Alakoulussa, joskus 1970-luvulla. Kaikki muut, myös pojat, saivat aikaiseksi enemmän tai vähemmän neliön. Joillakin piparireunat ja kaikki. Opettaja ripusti ne liitutaulun yläreunaan nuppineuloilla sitä mukaa, kun niitä valmistui. Se oli hauska rivistö. Minun valmistui viimeisenä. Siitä tuli pahuksen pitkä ja laiha, myrkynvihreä kolmio, joka erottui neliöiden joukosta kuin huutomerkki. Se oli ruma, hiestä huopunut ja herätti suurta hilpeyttä oppilastovereideni keskuudessa. Asian kiusallisuutta lisäsi se, että jostakin syystä opettaja halusi pitää patalaput taulun reunalla pitkään. Tuijotin laihaa tekelettäni pulpetin takaa kuukausitolkulla. Ja kärsin.

Pujoliiville en voine tätä jakaa, vaikka mieli tekisi. Sen sijaan tunnustus lähtee..

- Parolan asemalle. Paras lavastus ja parhaan elokuvan palkinto.
- Neulovalle Nartulle. Paras naispääosa.
- Ninuskalle. Paras puvustus.
- Valkoista pellavaa -blogiin. Paras ohjaus.
- Kootuille muruille. Paras kuvaus. Vuf!
- AnniKaiselle puikoissa. Paras käsikirjoitus.
- Tuille. Erikoistunnustus elämäntyöstä. Ne sukat!

Ottakee tai jättäkee. Oulu on puhunut. Mä meen nyt neuloon sukkaa.

27.10.2009

Sekalaisia aatoksia tankkausasemalta (osa 3)

Sponsori löysi sukkamaratoonarille vähän hengen ravintoa, jotta elo ei menisi vallan pelkäksi ruumiin kulttuuriksi. Lukivat jälkikasvun kanssa "Yökyöpelit" nimistä kirjaa, josta seuraavanlainen loru. Kannustava se ei ole, ehkä paremminkin pelottava. Kun maratoonarilla palelee jo nyt.

Oikein nurin
oikein nurin
vähän kudoin, paljon purin.
Oikein nurin
oikein nurin
pakkasilla sitten surin.

Maratoonari on toki itsekin etsinyt yhtä sun toista, jolla ruoskia sukan neulontaan vähän vauhtia. Vaihto kaksimillisiin oli ehdottomasti oikea ratkaisu, vaikkei niillä nopeusennätyksiä tullakkaan rikkomaan. Kyytiä pitää lisätä muilla konstein. Blogikierros sekä kannusti että osoitti ikävällä tavalla, ettei höyhensarjalaisella ole minkäänlaista jakoa kansallisella, saatikka paikallisella tasolla tässä vaativassa lajissa. Kärjen vauhti, taso ja huikea tekniikka tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Esimerkiksi tämä nainen on useasti blogissaan maininnut neulovansa sukkaa samalla kun tekee päivittäisen blogikierroksensa. Samalla? Siis ihan totta, miten ihmeessä? Tämä postaus sai aikaan melkoisen hengenahdistuksen. Ja sitten on vielä se Tui, josta ei uskalla edes ääneen puhua. Käykää katsomassa. Sukkia, sukkia, sukkia. Toinen toistaan upeampia sukkia. Koko ajan sukkia. Ja koko joukko muita. Sukkaa pukkaa. Bussissa, koneella, töissä, kotona, telkkarin edessä, kahvipöydässä, luennolla. Yhtäkkiä koko maailma on täynnä sukkia. Ja ihmisiä, jotka neulovat niitä tuosta vaan.

Noviisi haki kirjastosta muutaman sukkakirjan. Noin niin kuin malliksi. Että kun ne ekat ovat valmiit, niin mitkä ovat sitten ne toiset. Huomatkaa, "kun". Ei jos. Ei missään tapauksessa. Siitä pitää muuten olla onnellinen, että nykyihmisen esivanhemmat ymmärsivät silloin joskus nousta kahdelle jalalle. Hitonmoista olisi neuloa sukkaa neljään raajaan. Ajatuskin tekee heikoksi.

25.10.2009

Tulta päin (osa 2)

Kiitokset reitin varrelle kannustuksesta ja ennen kaikkea havuista! Kun välineiden pohjista lähti ylimääräinen töhnä ja kokkare pois, hommaan tuli lisää vauhtia. Alun jännityksen lauettua noviisi on saanut parempaa tuntumaa myös välineisiinsä. Bambupuikkojen moittiminen on osoittautunut turhaksi: neljä viidestä toimii hyvin. Se viides, musta lammas, nilkuttaa kuin juopunut. Tarkemmassa syynissä se osoittautui kieroksi kuin korkkiruuvi, mutta sillä on menty.

Vartta takana noin kuusi tuumaa. Rumaa, epätasaista jälkeä. Ihmeellisiä nyppyjä. Seitsemännen tuuman täytyttyä saataisiin reitin ensimmäinen kunnon mutka, kantapää. Tähän asti ollut pelkkää suoraa, tasaista maastoa, jossa on joutanut mietiskelemään yhtä sun toista. Kuten varren mallineuletta. Herringbone Rib. Pitkään ääneti kummasteltuaan noviisi pyysi jopa sponsoria katsastamaan sukanvartta, eikä erottanut hänkään. Siis sitä kuviota sileästä neuleesta. Ei mitään eroa. Pääsipähän vain viisastelemaan, että se herring on joku kala. Silli tai silakka. Josta voisi päätellä tulollaan olevan jonkinlaista kalanruotokuviota. Ja luulisi sen jo hahmottuneen, koska varsi on kohta valmis, mutta ei. Siinä juoksee korkeintaan vähän kuin koholla sellainen oikeaa silmukkaa muistuttava raitarivistö. Kun oikein tarkkaan katsoo. Hyvässä päivänvalossa parvekkeella ja läheltä. Noviisi kuvitteli kokemattomuuttaan, että vika on langassa. Koska virhe se ei voi olla. Yksinkertainen neljän silmukan kuvio. Kaksi oikein, kolmas jätetään neulomatta, neljäs neulotaan, langankierto ja se neulomatta jätetty vedetään neljännen silmukan ja langankierron yli. Niin on tehty.


Tänä aamuna ajatukset olivat jo kantapäässä. Noviisin muistista nousi ohjeen neuvo, jossa kehotettiin neulomaan viimeinen kerros ennen kantapäätä pelkkää sileää kuten mallineuleen eka kerros. Siis mikä? Eka kerros? Tarkemmin ohjeita tutkittuaan noviisi huomasi, että mallineuleessa onkin kaksi kerrosta. Eka kerros sileää, toisella sitten se neljän silmukan systeemi. Ja hän on neulonut kuusi tuumaa pelkästään toista kerrrosta. Neuloi vielä sen seitsemmännenkin. Tällä kertaa oikein ja kyllä, ehkä siinä näkyy joku kuvio. Hämärässäkin. Ilman moniteholaseja. Sukkamaratoonarimme on siis juossut pahasti harhaan. Mitä nyt? Oikaiseeko hän ja jatkaa? On niin onneton kuvio, ettei sitä kukaan näe kumminkaan. Tekeekö väärin loppuun vai vaihtaako oikeaan? Kesken reitin? Hylätäänkö noviisin suoritus kokonaan? Noviisin käsiala on varressa aika kamalaa. Jalkaan sovitettaessa se tuntuu löysälle. Ja Nasti oli oikeassa. Tämä lanka vaatii vielä ohuemmat puikot. Vaikka noviisi ei ole mikään löysän neuloja, nämä sukat eivät tulisi kestämään käytössä kauaa. Purkaako? Ja aloittaako alusta?

Noviisia huimaa. Hetken tuntuu, että nesteytys ei ole mennyt ihan kohdilleen. Noviisi istahtaa reitin varrelle ja miettii. Taitaa tehdä kuin se kävelijä, Valentin Kononen, kerran sillä yhdellä viidellä kympillä. Antaa ylen. Sitten nousee, purkaa sukkansa ja hakee huomenna kaupasta 2,0 milliset. Palaa takaisin lähtölipun alle ja aloittaa alusta. Ei tänne olla tultu keskeyttämään.

22.10.2009

Tulta päin (osa 1)

Ilmassa väreilee odotetun urheilujuhlan tuntu. Se on käynnistynyt: verta, hikeä ja ehkä jopa kyyneliä vaativa sukkamaratooni. Kilpailijana onneton noviisi, jonka ainoat vahvuudet tässä lajissa ovat kova pää ja pässin luonto. Periksi ei anneta. Kun kerran sukat tuli luvattua, ne tehdään. Henkisen valmistautumisen pitäisi olla kunnossa. Rima ei ole onneksi korkealla. Noviisia huojennuttaa, että hän tajusi viime metreillä ennen kisan alkua valita kohteekseen yksinkertaiselta perussukalta näyttävän mallin ilman mitään vääntöjä ja kääntöjä. Yleensä hän huomaa tällaiset asiat vasta jälkeenpäin.


Noviisin fyysinen kestävyys sen sijaan on pienoinen kysymysmerkki. Harjoittelukausi on ollut rikkonainen eikä vammoiltakaan ole vältytty. Noviisin heikoin lenkki, niskan ja hartian seutu, ei pidä pikkiriikkisten silmukoiden tihrustamisesta kaula kenoasennossa eikä sitä, ettei oudon ja uuden edessä aina muista korjata neulomisasentoa, ennen kuin vihlaisee. Haavena on, että homma pääsisi ns. vauhtiin, jolloin noviisi voisi yrittää jopa rentoutua työnsä ääressä. Vielä tällä hetkellä haaveelle suodaan pelkkä ivallinen hymy. Hommasta on tähän asti ollut rentous kaukana. Puutteita on ilmennyt heti alusta alkaen.

Ensinnäkin noviisi on huomannut tarvitsevansa moniteholasit, mikä jo sinänsä yksin pystyy lannistamaan kenen tahansa kisatunnelman. Ne nostaisivat lisäksi sukkaparin hinnan sen verran korkeaksi, että siitä hankinnasta on luovuttu. Toinen ongelma ovat puikot. Huoltoryhmää tästä ei voida syyttää, valintahan on aina urheilijan oma. Tähän lajiin noviisin suosikki, bambupuikko, on osoittautunut liian pehmeäksi. Ensinnäkin tuntuu käsittämättömältä, suorastaan mahdottomalta, neuloa puikoilla kokoa 2,5. Se on kuin parsinneuloilla pistelisi jotain ompelukonelankaa. Melkein huimaa, kun tajuaa, että senttiin sukanvartta tarvitaan kuutisen kierrosta tikuttelua. Hyvä kun riittää. Lisäksi puikot taipuvat. Eivät nyt ihan kuin spagetit, mutta kuitenkin. Noviisi ei ole ikinä ennen katkonut puikkoa, mutta sekin saattaa olla nyt edessä.


Maratoonia tulee tänään iltasella täyteen jo pari vuorokautta ja tavoitteena on, että ensimmäinen neljä senttiä (!) ribbiresoria olisi silloin valmiina. Se on kova tavoite neulontavauhdilla, jossa jokaisen yksittäisen silmukan tekeminen tuntuu kestävän ikuisuuden. On onni, ettei kisasta onnistuttu myymään oikeuksia millekkään televisioyhtiölle. Se olisi ollut kuivakkaa katsottavaa. Sponsori on joka tapauksessa luvannut ensimmäisen etapin jälkeen urheilijalle tölkillisen alkoholitonta mallasjuomaa. Se paitsi virkistää - ainakin hetkellisesti, myös nostattaa maitoa noviisin maitobaariin. Sillä tässä kisassa urheilijan pitää oman tankkauksensa ohella tankata myös erästä toista, joka on oppinut ensimmäisen sanansa. Se lähtee lujaa ja kuuluu vaihtelevasti joko "MAMMAA!" tahi "HÄMMÄÄ!". Ja silloin ei muuten neulota.

20.10.2009

Myöhässä


Viime talvena minulla oli aikaa. Ja tapa tarkistaa aamulla ensimmäiseksi keittiön ikkunasta näkyvä pihlaja. Siellä se istui. Yksinäinen rastas. Kyyhötti pörhöllään kuin puuhun heitetty karvalakki. Liikkui sen verran, että tiesin olevan hengissä. Se oli hyvä pihlajanmarjavuosi. Rastas oli jäänyt apajille, kuvitteli niiden kestävän koko talveksi. Huomasin tarkkailevani muitakin pihlajapuita. Yllättävän monessa talosteli rastas. Minun ei siis ollut ainoa.


Tammi-helmikuussa tuli ongelmia. Enkä tarkoita pelkästään pakkasta. Meidän kulmillemme hyökkäsi tilhiparvi. Valtavalla massalla kuin neuvostoarmeija. Se putsasi pihlajan kerrallaan, vei viimeisetkin marjojen rippeet ja siirtyi sitten seuraavan kimppuun. Minun rastaani taisteli. Se ajoi parvea takaa monena aamuna jo kun minä vasta raottelin verhoa. Mutta se oli yksin. Sen lentäessä vihaisesti säkättäen tilhien perässä osa niistä kävi puun kimppuun. Ajattelin rastaan tarvitsevan apua. Kiiruhdin parvekkeelle kopsuttelemaan mattoa juuri kun tilhet tulivat. Olisin lyönyt kattilan kansia yhteen, jos olisin kehdannut. Mutta ylivoimalle me emme voineet mitään. Puu tyhjeni. Mies aavisti seuraavan liikkeeni. Hän kielsi viemästä viinimarjoja pihlajan oksille. Olin jo käsi pakasteen kahvalla. Rastas katosi.


Tänä vuonna pihlajat jäivät vaille kukkia. Ei marjan marjaa. Enkä ole nähnyt enää rastaitakaan. Talvella ei tarvitsisi hätyytellä nälkäisiä tilhiä. Ei murehtia rastasta. Niin luulin. Tänä aamuna tyhjässä pihlajapuussa istui lintu. Se oli rastas. Teki mieli huutaa sille: "Muut ovat jo kaukana. Lennä perään! Ehkä saisit ne vielä kiinni! Hus!" Miten se sanotaan rastaaksi?

Lumessa siilin jalanjäljet. Kaikki eivät ole vielä huomanneet, että kohta on talvi.

17.10.2009

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei

Katos kummaa, sehän valmistui. Vaikka usko kyllä meinasi välissä loppua. Että voi tällaisen pienen kutaleen kanssa olla hankalaa. Tätä on purettu, neulottu, purettu ja taas neulottu. On muuten noiduttukin. Ja heitetty sikseen. Mutta siinä se nyt on. Pingoittamatta, silittelemättä, oikomatta. Sen verran oli kovat kisat, että heitin vaan liivin niskaan ja vinkkasin kuvaajan kanssani parvekkeelle.



Kaikki fiilaaminen ja höylääminen johtuu langasta. Että riittääkö tuo ja mihin se riittää. Tottakait halusin pitkähihaisen villapaidan. Tai sitten jonkun tunikaversion. Mutta jossain vaiheessa kävi ilmi, että sellaiset haaveet voi heittää romukoppaan. Jos ja kun rouva aikoo neuloa tällä langalla tätä mallia käynnissä olevan "lankajemmat vähemmiksi"- teeman tiimoilta, tähän on tyytyminen. Tulin kotiin Oulun käsityömessuilta sen verran ison pussukan kanssa, että näistä vanhoista on viisain hankkiutua eroon ja tehdä tilaa tuoreemmalle tavaralle. Sitä minä vaan ihmettelen, että Ravelryn tietojen mukaan eräät ovat neuloneet tästä samasta langasta kokonaisen hihallisen puseron niistä kahdeksasta kerästä, jotka minullakin oli käytössäni. Olenko minä todellakin se amatsooni, mitä aina kerskun olevani vai ovatko muut napapaidoista tykkääviä pygmejä? Kysyn vaan.



Kun vihdoin tajusin, ettei lanka riitä minkään sortin hihoihin, mielessäni alkoi pyöriä television arkistojen helmi, jota tuskin voi musiikkivideoksi ajankohdan vuoksi kutsua. Siinä Rauli Badding Somerjoki vetää jotakin biisiä - olisko se fiilaan ja höylään ja rakastan vaan - yllään lyhythihainen tiukka pooloneule. Huomatkaa, muistan vaatteet, en biisiä. Esitys on syöpynyt mieleeni. Sillä tukalla, koreografialla ja lavaliikehdinnällä ei olisi nykyisten markkinamiesten pellelaulukilpailuissa pärjätty. Ja se neulehan on ihan järjetön. Korkea poolokaulus ja ihan lyhyet hihat. Vähän niin kuin tämä minun uusi liivini. Paksua lankaa kuin olisin napamatkalle lähdössä. Ja sitten ei hihoja. Olisin neulonut korkean kauluksen ihan vaan Raulin kunniaksi, mutta paitsi voimat, myös lanka väheni niin uhkaavasti, että edes siihen ei olisi ollut paukkuja. Että nyt on sitten pöllöliivi. Kuvien perusteella selän kavennukset jäivät vieläkin liian alas. En jaksa juuri välittää. Enää.


Malli: Owls by Kate Davies
Lanka: Sandnes Garn Alfa, vajaat 8 kerää
Puikot: 6,0 mm
Koko: Aloitin helmasta koolla m, vyötärökavennusten jälkeen jatkoin koolla s/m, pöllöt kokosin koossa s ja loppuresoriin vähensin silmukoita edelleen.

Ohje on ladattavissa ilmaiseksi Ravelryn puolella. Heille, joilla ei sitä mahdollisuutta ole, jotain infoa täällä.

12.10.2009

Liikenneturvasta päivää

Ei mene enää tämä äitee hukkaan supermarketissa. Ei katoa metsäpolulle, ei jää talven tuiskuissa aura-auton alle. Ei, jos meinaa pitää tätä myssyä. Löytyy varmasti. Olen joskus kuullut puhuttavan liikenneturvallisista väreistä. Tämän täytyy olla sellainen.


Aivan ihana malli. Ei virheen virhettä ohjeessa. Helppo kuin mikä. Kaikin puolin jees. Mutta eikös se ole vähän keltanen? Rehellisesti sanottuna Novitan isoveikan (ymmärtääkseni jo lopetettu) keltaisen sävy on ihan timangi. Jos keltainen voi hipoa täydellisyyttä, tässä ei olla enää kaukana. Se näytti hyvältä kerällä, lankana ja sitä on kiva katsella näistä kuvista valmiinakin, mutta livenä omassa päässä... Sanotaanko, että vaatii vielä hivenen totuttelua tältä hapannaamalta. Ja lankaahan jäi. Että huiviko piti? Kauluri myssylle kaveriksi? Herranpieksut sentään.


Malli: Peaches Kim Hargreavesin kirjasta Breeze
Lanka: Novita Isoveli (ettei siinä uudessa Novitan Tempo-langassa olisi just tämmöinen keltaisen sävy?)
Puikot: Kuuppa vitosella, reunus nelkulla

Kiva saada jotain valmiiksikin. Keskeneräisiähän täällä on levitellä vaikka pelloille asti. Ja vielä enemmän malleja jonossa, haaveena. Parasta laittaa töpinäksi. Jos vaihteeksi vaikka neulois jotain. Ennen kuin se yksi tyyppi herää.

1.10.2009

Kohtaus elävästä elämästä

Keittiön ja olohuoneen välissä seinä. Olohuoneessa matto, maton päällä täkki ja paljon leluja. Vauvan paikka. Viihtynyt siinä, muttei enää. Oppinut nousemaan istualleen ja konttaamaan. Huteralla tyylillä. Housun polvet luistavat parketilla, eivät pidä. Se, mikä välineissä menetetään, otetaan sisussa takaisin. Pulleat kädet iskevät parkettiin, niissä on valtava voima. Niiden avulla mennään pöydän alle, tuolin alle, ahtaisiin nurkkiin, vaarallisiin kulmiin ja kaikkialle sinne, minne ei äidin mielestä olisi niin väliä. Ja laitetaan suuhun kaikki. Otsassa komea mustelma. Minä keittiössä. Tarkoituksena tyhjentää astianpesukone.



Avaan koneen luukun. Läps, läps - se on ääni, joka kuuluu, kun vauva on poistunut matolta ja kädet iskeytyvät liukkaaseen lattiapintaan. Menen olohuoneeseen ja siirrän lapsen matolle. Annan lelun käteen. Palaan keittiöön, ehdin ottaa lautasen ja laittaa kaappiin. Läps läps. Käyn siirtämässä lapsen. Toinen lautanen, kolmas. Pelottavan hiljaista. Kurkistan olohuoneeseen. Vauva syö villamatosta irtoavaa nukkaa. Kaivan sen ulos vauvan suusta. Palaan keittiöön. Lisää lautasia. Läps läps. Siirrän vauvan matolle ja annan lelun käteen. Juuri kun olen kumartumassa koneen ylle, isompi lapsista haluaa maitoa. Annan maitoa lasiin, joka on ruokapöydällämme olohuoneen puolella. Läps läps. Siirrän vauvan turvallisempaan paikkaan. Viimeinen lautanen, isompi haluaa lisää maitoa. Kissa pyörii jaloissa. Palaan keittiöön, otan kattilan koneesta. Ja maitoa jääkaapista. Vauva on jumissa, alkaa huuto. Stereona. Vauva huutaa hätäänsä, isompi vauvan hätää. Kissalla tulee vessahätä. Sillä on tapana juosta korvat luimussa ympäriinsä ennen kuin se ymmärtää siirtyä kissanhiekalle. Päättömänä, ketään tai mitään väistämättä. Parasta siirtää vauva istumaan sitteriin, ettei se jää kissan alle. Niin, se kattila? Jäi pöydälle. Kummarrun laittamaan kattilaa kaappiin. Vauva suuttuu sitteriin; siihen, ettei pääse liikkeelle. Annan sille kauhan, jonka otin juuri koneesta. Vauva pudottaa sen lattialle, nostan sen ja annan takaisin lapselle. Ehdin ottaa koneesta pari haarukkaa, kunnes kauha on jälleen lattialla. Nostan kauhan. Otan haarukat, kauha on lattialla. Nostan kauhan. Kahmaisen loput aterimet kerralla nyrkkiin, vaikkeivat ne oikein mahdu, mutta yritän ehtiä, ennen kuin kauha on jälleen lattialla. En ehdi. Alkaa tuskastuttava kitinä. Kissa on käynyt vessassa ja parkkeeraa pesemään takamustaan pesukoneen ja juuri sen kaapin väliin, johon aterimet pitäisi viedä. Ahdasta. Pakko nostaa kauha. Isompi on saanut valmiiksi piirustuksen, nostan vähän päätäni ja yritän näyttää kiinnostuneelta. Ladon aterimia laatikkoon ja sitten nostan kauhan. Astianpesukoneen alataso on tyhjä. Ja kauha taas lattialla. Sitä tavoitteleva vauva melkein päällään sen perässä. Otan vauvan syliini, nostan jalallani astianpesukoneen kannen ylös kiinni ja päätän keittää kahvit toisella kädellä. Juoksukahvit. Sellaiset, jotka juodaan seisten, juosten tai miten vaan, muttei rauhassa istuen. Ja sitten sama alusta.


Ja tämä ihan vaan siksi, että jos joku ihmettelee, miksi se harmaa täti ei enää touhua mitään. Missä päivitykset käsitöistä ja sen sellaisesta? Ehkä ensi vuonna. Ehkä, kun lapset muuttavat pois kotoa. Ja kun valmiita käsitöitä ei ole, piha on kohta jäässä ja äiti vähän väsynyt, niin saattaa olla niinkin, että postaukset täältä harvenevat. Muttei me mitään sen kummempaa blogitaukoa ruveta pitämään. Pitäähän se äiti-ihmiselläkin joku ihan oma juttu olla. Niin.

20.9.2009

Vauvalle

Ensin neulotaan pipo, hattu vai mikä tämä nyt oikein on. Ohje täältä.


Tästä ei ole mitään sanomista. Kiva, helppo, sukkela. Seurasin ohjetta uskollisena. Vähän piti säätää koon kanssa, koska jemmoistani ei löytynyt ohjeessa käytettyä lankaa eikä edes saman tiheyden omaavaa tavaraa. Sen sijaan löytyi kaksi kerää kerrassaan loistavaa Sublimen luomumerinoa (Sublime Organic Merino Wool dk), joista tähän myssykkään kului noin puolet, ehkä vähän yli. Lanka neulottiin kaksinkertaisena, puikkokoko oli vitosen ja virkkuukoukku lopussa muistaakseni neljä. Tuli sopivan kokoinen, pehmeä ja varmasti lämmin. Tiedä sitten, osaako vauva näitä ominaisuuksia kovin arvostaa. Hän olisi laittanut hatun mieluummin suuhunsa kuin päähänsä. Ja laittoikin.

Meillä menee niin, että kun hattu tahi joku myssykkä on valmis, alkaa puntarointi siitä, kaipaako päähine jotain. Siis piristystä. En tiedä, mikä siinä oikein on, että pitää ruveta. Tällä kertaa päätin kokeilla huovuttaa neulalla. Ostin kaupasta Novitan markkinoille tuoman pakkauksen yksittäisiä huovutusneuloja, josta voi ottaa, kun tarve vaatii. On minulla sellainen Novitan huovutusjuttukin; siis sellainen, jossa on monta neulaa yhdessä härvelissä, mutta se on osoittautunut turhan haasteelliseksi innovaatioksi. En saanut neulojen suojana olevaa läpinäkyvää kantta koskaan pois, joten käyttämättä on mokoma laite. Edelleen. Sen sijaan yksittäinen neula irtosi varapakkauksesta helposti. Katkeavat vain peijakkaat turhan vähästä.


Kolme katkennutta neulaa vaatinut ensimmäinen neulahuovutustekeleeni on valmis. Helppoa ja nopeaa, sanovat lehdissä ja kirjoissa. Kyllä tuossa ajassa olisi ihminen virkannut melko läjän pikkukukkasia koristeeksi. Mutta vaikeaa, sitä se ei tosiaankaan ollut. Koska huovutusvillaa jäi ja jokunen neulakin, niin tiedä vaikka joskus toisenkin kerran. Nyt pitää selvittää, riittääkö piposta jäljelle jäänyt merino vielä pikkulapasiin. Että ihan mätsäävä setti vauvalle. Ja se olisi sitten taas 100 grammaa vähemmän lankaa.


Edit. Ei tule lapasia, ei settiä. Tulee pari pientä uutta nöttöspalloa muiden jämälankapallojen joukkoon. Huokaus.

17.9.2009

Välipala

Käytin taloutemme junioriosastoa maastolenkillä. Samalla tuli otettua muutama "taide ja jazz" -henkinen kuva. Kuvattavana välipala, joka osoittautui aivan liian pieneksi.



Kaulakorun ohje on Erika Knightin kirjasta "beads & buttons - 25 simple jewellery projects to instruct and inspire". Opus tarttui matkaani Oulun Akateemisesta joskus edellisen vuoden puolella. Tämä on ensimmäinen siitä toteuttamani malli eikä varmaankaan jää viimeiseksi. Sen verran kivaa oli. Ainoa, mikä kismittää, ovat langan väriset helmet. Korun kahdessa suurimmassa kukassa on yhteensä kahdeksan helmeä; tuskin huomasitte niitä? Näyttävät kivoilta, kun valo osuu niihin, mutta eihän sitä aina voi ihminen sijoittua wattien loisteeseen. Nappasin esikoisen helmijemmoista muutaman kirkkaamman helmen keskikokoiseen kukkaseen ja se toimii nyt tämän korun katseenvangitsijana. Ohjeessa koruun kiinnitetään paljetteja, helmiä ja vaikka mitä ihanaa, mutta minun paljettini eivät oikein väriensä puolesta natsanneet, siksi tällainen naturellimpi ratkaisu.


Kiinnityssysteemi on kiva. Kiinnitysnyöreihin renksu toiseen ja nappi toiseen. A vot.


Joo, tein toisenkin välipalan. Ja näitä voisi tehdä vaikka kuinka. Suunnittelin jo hetken väkertäväni välipalan toisensa jälkeen pukinkonttiin, kunnes tajusin, etteivät lahjan mahdolliset saajat ehkä ole niin innostuneet samanlaisesta tyylistä kuin meikäläinen. Tai ovat väärää sukupuolta. En lannistunut. Ideoin hetken samalla systeemillä tehtäviä hiuspantoja, huiveja, kravatteja ja pidempiä kaulakoruja, rannerenkaita, korvakoruja.. Mopo meinasi jo karata, mutta kerrankin hillitsin itseni.


Sen verran olen jälleen lähentynyt tuloillaan olevaa sukanneulontaa, että sotkin jo ensimmäisessä välipalassa käytettyä Marks & Kattensin pellavalankaa Noron sukkalankaan. Ensimmäinen tuntuma siis otettu. Molemmat langat voidaan pistää mukaan lankadieettiin; vahinko vain, ettei näihin kulunut lankaa juuri yhtään. Liian pieniä välipaloja siis siinäkin suhteessa. Tähän kakkoseen en muuten laittanut helmiä laisinkaan. Ajattelin, että annetaanpa värin puhua.

13.9.2009

Rehellistä puhetta


Satu. p ja Soile järjestivät minulle melkoisen synttäriyllätyksen. Minua on palkittu. Ihan eka kertaa. Koska aina on olemassa se hienoinen mahdollisuus, että ensimmäinen saattaa jäädä myös viimeiseksi, lienee parasta ottaa palkinto vastaan asiaan kuuluvin seremonioin eli kertoa itsestään kymmenen totuutta. Harmi, etten osaa lisätä blogiini fanfaareja ääniefektiksi. Nyt olisi tilaus sellaiselle.

1. Vaikka olen isokokoinen, isoääninen ja varsin suulas, minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia kadota tapettiin. En tykkää olla framilla. En, vaikka töissä pitääkin.

2. Tykkään puista. Minusta on kurjaa, ettei enttejä enää ole. Niille olisi huutava tarve. Haaveilen matkasta Sherwoodin metsään. Viettäisin siellä hyvän tovin kaulailemassa puita ajalta, jolloin Nottinghamissa vielä oli sheriffi. Eräs metsän vieressä nykyään asuva Ravelry-tuttavani kertoi, ettei metsässä piileksi enää iloisia veikkoja. Sinne uskaltaapi mennä arempikin naisihminen.

3. Hoen miehelleni, että olen rauhallinen ja leppoisa ihminen. Todellisuudessa minussa on myös se pimeämpi puoli. Varsinkin väsyneenä minusta tulee todellinen der überkommendant.

4. Pystyn katsomaan elokuvissa ja telkkarista minkälaista tuubaa tahansa, jos aihe liittyy mitenkään historiaan. Tuijotan lavastusta, puvustusta ja ajankuvaa. Mitä enemmän miekkailua, sen parempi.

5. Elän menneisyydestä. Kirjaimellisesti. Saan palkkani siitä, että tiedän siitä edes vähän.

6. Kauneudenhoitoni - vai pitäisikö puhua jo konservoinnista? - kivijalka ovat pinsetit. En ole aivan varma, mutta luulen, että jos jättäisin kulmani nyppimättä, kulmakarvani kasvaisivat yhteen. Olisin ilmetty pysähtyneisyyden ajan neuvostojohtaja Leonid Breznev. Olen lukenut, että jossain päin eteläistä Eurooppaa naisten yhteenkasvaneita kulmakarvoja pidettiin sangen eroottisina 1300-luvulla. Harmillista, että siitä on niin kauan. Minulla olisi saattanut käydä hyvä viuhka.

7. Olen jouluihmisiä. Tai paremminkin joulunodotusihmisiä. Aattona ei tunnu enää miltään.

8. Kävin joskus ampumassa jousiammuntaradalla. Sen harrastuksen elvyttäminen saattaisi tehdä hyvää. Minusta jousiammunta on vähän zen. Ja zeniä minulla ei ole koskaan ollut liikaa. Päinvastoin.

9. En pidä hämähäkeistä. Ymmärrän niiden tarpeellisuuden puutarhassa, mutta sisätiloissa ne ovat kauhistus. Mikäli mies on kotosalla, hän poistaa pitkäkoivet päiviltä tai kuljettaa ulkosalle. Kuten eilen. Miehen kiikuttaessa hämähäkkiä kohti vessanpyttyä esikoinen kysyi: "Tuliko vainaja?"

10. Nauran harvoin vitseille. Tykkään enemmän arjen komiikasta. Ja brittihuumorista. Kuivana, kiitos.

Palkintoa saisi jakaa eteenpäin peräti kymmenelle. Mahdoton tehtävä tuollainen valitseminen. Napatkaa tästä itsellenne, jos haluatte kaivella luurankojanne meidän kaikkien muiden iloksi. Kuka tahansa toden puhuja. Palkitsen kuitenkin kaksi timanttia, jotka antavat blogeissaan meille muille paljon itsestään. Aina kuulas, herkkä ja ihastuttava Tanja, jossa piilee aimo annos voimaa ja värejä. Puhumattakaan poroneidistä. Tai Tanjan kuvista. Ja himalainen. Että osaa ihminen tarjota ajattelemisen aihetta miltei joka postauksessa. Jäädä kaihertamaan. Miten se on käytännössä mahdollista? Mystinen nainen. Ottakaa tai jättäkää. Jakakaa edelleen tai olkaa jakamatta. En vedä hernettä nenääni. En tästä.

Sen sijaan olin vetää jotain nenääni siitä, etten saanut liitettyä palkinnon kuvaa postaukseeni. Palkinnon nimi on Honest Scrap ja kuvaa siitä voi ihailla vaikkapa palkinnon minulle myöntäneiden blogeista. Täällä näette vain syyshortensiaa. Sori.

11.9.2009

Hiiviskelyä

Olen tuskaillut värien kanssa täällä ennenkin. Enää en tuskaile. Kait se on tunnustettava, että muutos on tosiasia. En ole koskaan liiemmin välittänyt violetista, lilasta. Paitsi puutarhassa. Sininenkin vähän hankala. Lankojani inventoidessa löytyi violettia sukkalankaa ja voi miten se oli ihanaa. Tämän kesän eniten pidetyt tunikat sinisiä. Ja olen tuijottanut silmäni kipeiksi kuvia, joissa lilan eri sävyt tunnelmoivat. Se on hyvä asia.



Ja sitten on tämä keltainen. Ikiaikainen inhokkini. Ja katsokaa nyt, mitä kuvia olen repinyt lehdistä itselleni inspiraatioksi! Minulla oli jemmassa myös keltaista lankaa; seiskaveikkaa. Ei aavistustakaan, mistä se on peräisin. Ja vaatehuoneen viikatuista vaate- ja kangaspinoista keltaista pilkahtelee kuin auringon säteitä. Löytyi keltainen värinappikin! Jotain on selvästi tekeillä. Hiiviskelen hitaasti kohti värejä. Olenko jatkossa vähemmän yksioikoinen, yksisilmäinen, mustavalkoinen? Vähemmän harmaa? Vai enteileekö tämä taas jotain hetkellistä kotkotusta, josta palataan jokunen euro köyhempänä takaisin virkamiesmäiseen värittömyyteen, ruotuun? Mitä ihmettä minä teen siitä neljästä kerällisestä loistavan keltaista lankaa?

9.9.2009

Nimettömän uusi elämä


Taannoinen syväsukellus vaatehuoneeni kätköihin tuotti mm. tällaisen löydön. Sanokaa nyt, mikä tämän nimi on. Noilla puolilla on ohutta, vanhaa ja hivenen karkean tuntuista ompelulankaa. Monissa eri väreissä. Ostin tämän joskus kauan sitten antiikkimessuilta, kun olin saanut päähäni, että talonpoikaissukuun kuuluvalla ihmisellä pitää olla jotain talonpoikaista. Siitä lähtien tämä, jonka nimeä en tiedä, on seilannut etsien paikkaansa. Orpona; muuta "talonpoikaista" kun täällä ei ole. Paitsi ne juuret.


Välillä nimetön alennettiin jopa vessapaperitelineeksi, kun jossakin naistenlehdessäkin oli. Otin puolat pois ja siinä oli neljän rullan teline. Kamalan hankalaa. Ja koska minua ei ole koskaan siunattu järin suurilla huuseilla, nimetön oli aina tiellä. Sillä se ei ole ihan pieni. Ja on nuo piikitkin tuossa sivussa. Teline hautautui vaatehuoneeseen. Ja nyt kun se taas löytyi, ajat ovat muuttuneet. Käyn kovalla kädellä tavaroitamme läpi: jos järkevää käyttöä ei löydy, on edessä muutto muihin maisemiin. Nimetön oli jo vahvasti lähtökuopissa.


Taisin vähän inspiroitua Tanjan ompelunurkkauksesta. Ainakin haluaisin sellaisen värkkäyksiäni varten. Itse asiassa keksin jo paikankin, mutta siinä seisova pöytä ei sovi tarkoitukseen. Nyt on pöytä sitten tulilinjalla; se oli harmillinen ostos muutenkin. Ei pitäisi koskaan ikinä ostaa muuta kuin kunnon puutavaraa.


Niin, se nimetön. Keksin laittaa siihen osan nauhoistani ikään kuin käsille ja näkyviin. Siitä on helppo rullata nauhaa tarvittava määrä. Nyt kun vielä saisi mahdollisuuden ommella, askarrella ja värkätä. Omassa rauhassaan.